keskiviikko 31. elokuuta 2016

Juhla



Kun tapaamme jälleen
on juhlan aika
tehdään kermakakku
nauretaan
ollaan onnellisia
täällä on ystäviä, kivaa ja turvallista


<3 Varissuo

tiistai 30. elokuuta 2016

Anne Frank - tyttö joka elää, vaikka on kuollut

Kävin eilen Anne Frank -talossa Amsterdamissa. Matkustin tänne varta vasten päästäkseni vierailemaan taloon. Tiesin, että se olisi upea kokemus, mutta että niin upea. En ole koskaan käynyt yhtä kiinnostavassa museossa enkä muista myöskään toista museokokemusta, jossa kaikki vierailijat olisivat niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. No, ehkä sellaisen kokemuksen voi saada Auschwitzista. Sinnekin menen sitten joskus. Jos uskallan. Tarvitsen jonkun pitämään kädestä kiinni.

Liikutun Anne Frankin tarinasta kerta toisensa jälkeen. 

Anne Frank -talo sijaitsee Prinsengrachtilla Amsterdamin keskustassa. Kyseessä on Anne Frankin isän Otto Frankin yrityksen toimistorakennus. Rakennuksen ullakko oli pitkään tarpeeton, mutta sille tuli yllättävää käyttöä, kun toinen maailmansota alkoi ja Saksa miehitti Hollannin. Juutalaisten olot kävivät Euroopassa yhä tukalammiksi ja tukalammiksi. Kiellettiin luistelu, pyöräily, uimarannat, elokuvateatterit - eikä kukaan osannut kuvitella, että se oli vasta alkua.

Vaihdoehtoja oli kolme. Paeta, antautua tai piiloutua. Frankin perhe yritti pakoa. He olivat ensin paenneet 30-luvulla Saksasta Alankomaihin, mutta sitten alkoi sota. He anoivat turvapaikkaa Yhdysvalloista, mutta eivät päässeet. Antautuako sitten? Ne sulkevat meidät leireihin. Ei. Piiloon. On mentävä piiloon. Sopiva piilo oli missäs muuallakaan kuin yrityksen ullakolla. Sinne he rakensivat kodin. Se oli koti niin paljon kuin ullakkoasunto, josta ei saa poistua, voi vain olla. Piileskelijöitä oli kahdeksan: Frankin perhe (vanhemmat Otto ja Edith, tyttäret Margot ja Anne), perhe van Pels (vanhemmat sekä poika) ja Frankin perheen tuttava Fritz Pfeffer. Heillä oli apunaan neljä Otto Frankin alaista, jotka toimittivat heille elintarvikkeita, lääkkeitä ja uutisia. Ilman auttajia kaikki olisi ollut mahdotonta.

Piilopaikassa piti päiväsaikaan olla hyvin hiljaa. Ikkunat oli peitetty verhoilla eikä verhoja saanut raottaa senttiäkään. Ruuaksi oli pääasiassa perunoita ja kaalia, sillä elintarvikkeista oli sodan aikana pulaa. Ulos ei tietenkään päässyt. Voi vain kuvitella, millaista on elää kahdeksan ihmisen kanssa pienessä asunnossa yli kaksi vuotta. Yksityisyyteen ei ollut mahdollista. Piileskelijöiden välillä oli kovia riitoja ja kaikkien mielenterveys oli hajalla.

Koko tämän ajan Anne kirjoitti päiväkirjaa. Päiväkirjan hän oli saanut 13-vuotislahjaksi. Kyseinen päiväkirja oli nähtävillä museossa. Hän kirjoitti hyvin yksityiskohtaisesti elämästä piilopaikassa ja teki tarkkoja havaintoja. Hän haaveili myös kirjailijan urasta. Kun radiossa sanottiin, että kirjeet ja päiväkirjat tulevat olemaan tärkeää aineistoa sodan jälkeen, Anne alkoi haaveilla päiväkirjan julkaisemisesta ja alkoi kirjoittaa siitä julkaisukelpoista versiota.

Ehkä kaikkein koskettavin juttu museossa olivat vaakaviivat, joita oli keittiön seinässä. Niiden vieressä oli kirjaimet M ja A sekä päivämäärät. Sitä seinää vasten äiti Edith oli mitannut tytöt silloin tällöin seuratakseen heidän kasvuaan. Anne kasvoi piilossa kolmetoista, Margot viisi senttiä. Vaikka elämä oli passiivisessa tilassa, silti tytöt kasvoivat. Vaikka sota pysäytti elämän, se silti jatkui. He kasvoivat naisiksi ja heillä oli unelmia. He puhuivat siitä, mitä he tekisivät sodan jälkeen. Anne halusi pyöräretkelle ja uimaan. Rouva van Pels halusi syödä suklaakakkua.

Mutta aikaa sodan jälkeen ei koskaan tullut. Ei heille.

He piileskelivät asunnossa heinäkuusta 1942 elokuuhun 1944. Tarkalleen elokuun neljänteen päivään, jona Gestapon miehet siirsivät oven edessä olleen kirjahyllyn sivuun ja vangitsivat piileskelijät. Joku oli ilmiantanut heidät. Koskaan ei saada tietää, kuka se oli. Annen päiväkirja jäi piilopaikkaan.

Perhe vietiin Westerborkiin, missä heidät hajotettiin eri leireihin. Anne ja Margot pääsivät samaan leiriin, Bergen-Belseniin. He kuolivat vain kuukautta ennen leirin vapauttamista.

On esitetty, että Anne Frank olisi elämänjanonsa ansiosta kyennyt selviämään leiriltä hengissä. Hänen siskonsa kuitenkin kuoli hieman ennen Annea. Tällöin Anne antoi periksi eikä jaksanut enää taistella vastaan.

Otto Frank oli ainut, joka selvisi keskitysleiristä elossa. Hän tiesi vaimonsa Edithin kuolleen, mutta jaksoi viimeiseen asti toivoa, että tyttäret olisivat elossa. Kun tieto tyttärien kuolemasta tuli, auttaja Miep Gies antoi Ottolle Annen päiväkirjan, jonka oli pelastanut piilopaikasta. Otto luki päiväkirjan hyvin hitaasti. Hän oli tiennyt päiväkirjasta. Silti hän ei ollut osannut arvata, miten paljon Anne oli kirjoittanut, miten hyvää ja kypsää teksti oli ja miten syvällisiä ajatuksia Annella oli. Päiväkirjan Anne ei ollut ollenkaan samanlainen Anne, jonka Otto oli tuntenut tyttärenään!

Anne oli toivonut voivansa jonain päivänä tulla kirjailijaksi. Otto päätti julkaista päiväkirjan. Sen nimeksi tuli Het Achterhuis - Piilopaikka. Suomessa kirja tunnetaan nimellä Nuoren tytön päiväkirja.

Nyttemmin päiväkirja on käännetty yli 70 kielelle. Se on ollut suurena inspiraationa mm. tyttöjen oikeuksien puolestapuhujalle Malala Yousafzaille. Päiväkirja kuvaa hyvin tavallisen nuoren tytön elämää sodan myllerryksen keskellä. Se kertoo siitä, miten ihminen yrittää katastrofin ja pelonkin keskellä elää mahdollisimman normaalia elämää.

Mietin usein, mitä Annesta olisi tullut, jos hän olisi selvinnyt. Päiväkirja ei ole mikään ihan kiva nuoren tytön kirjoittama kuvaus arjesta, vaan syvällinen ja pohdiskeleva teos elämästä ahtaassa asemassa sodan keskellä. Annesta olisi varmasti tullut kirjailija. Hänen tarinansa olisi erilainen, jos hän olisi selvinnyt, mutta se olisi ilman muuta tärkeä.

Ja toinen asia, jota mietin. Jos Frankin perheen turvapaikkahakemus olisi hyväksytty Yhdysvalloissa, koko perhe olisi saanut elää. Niin.

"Ei meistä kukaan halua ajatella, että holokausti tapahtuisi uudestaan, mutta se voi tapahtua uudestaan." - yhdysvaltalainen museovieras

"Anne Frankin entäpä-jos -haaveet ovat meidän mahdollisuuksiamme."

"Olen Annelle velkaa elämäni. Jugoslavian sodan aikana päiväkirja oli ainut, joka piti minut elossa, ainut, joka piti minut järjissäni." - Jugoslavian sodasta selvinnyt nainen

"Jotta voimme rakentaa tulevaisuutta, meidän on tunnettava menneisyys." - Otto Frank (1889 - 1980)

"Tiedän, mitä haluan. Minulla on tavoite, minulla on omat mielipiteet, minulla on usko ja minulla on rakkaus." - Anne Frank (1929 - 1945)


- Aoda

torstai 16. kesäkuuta 2016

   Yö Tyttöjen Talolla 14-15.6.




Tyttöjen Talon kesätoiminnassa oltiin jännän äärellä - eli yötä - talolla tällä viikolla! Teimme mm. pizzaa 16 hengelle, katsottiin leffaa sekä tärkeintä, oltiin rennosti yhdessä. Illan ja aamun aikana Talolla kiersi myös kirja, johon lause kerrallaan kirjoitettiin jatkotarinaa. Jokainen sai kirjoittaa lauseen, ja seuraava jolle kirja käteen osui seuraavan lauseen. Näin syntyi seuraavanlainen pieni tarina kirjan sivuille:


Olipa kerran pyjama,joka halusi ystäviä.

Siinä oli punaisia palloja ja pientä röyhelöä!
Pyjama saapui kävijän päällä Tyttöjen Talolle, jossa oli paikalla
useita muitakin pyjamia. Aluksi pyjamaa ujostutti kamalasti, mutta sitten

hän huomasi olevansa ystävien keskellä. He puhuivat ja katsoivat
elokuvaa yhdessä. Sitten he kaikki menivät nukkumaan.
Yöllä pyjamaa vähän jännitti, koska lokit ulkona lenteli.

Onneksi Tyttöjen Talolla on turvallista, koska on paljon tuttuja.
Aamulla herätys oli 8:15, jotta kerkeisimme tekemään aamutoimet rauhassa.
Tyttöjen Talo hemmottteli yöpyneitä ihanalla aamupalalla, ja keskustelimme
ja teimme lettejä toistemme hiuksiin. <3 


Aamiaispöydässä oli valikoimaa.

Meillä kaikilla oli todella hauskaa, ja saimme nauttia illan ja aamun aikana rauhallisesta yhdessäolosta, hyvistä keskusteluista, elokuvasta ja kesästä! Jos ei malteta odottaa ensi kesään, ehkä seuraava yö Tyttöjen Talolla voisi olla syyslomalla? Tai hiihtolomalla? 


Jännittävän elokuvan äärellä.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Kuvasta tarinaksi

Turun Tyttöjen Talon mediaryhmä kävi maaliskuun alussa tutustumassa Mari Hokkasen valokuvaustaiteeseen. Ryhmäläiset saivat tehtäväkseen valita näyttelystä yhden kuvan ja kertoa siitä tarinan mielikuvitustaan käyttäen. Tässä muutama tarina:


Mari Hokkanen: Just Before After, 2014

Juuri ennen ja sen jälkeen

Ennen olin rikas, onnellinen ja minulla oli ystäviä. Sen jälkeen, kun valehtelin ja jäin yksin. Lähdin jonnekin kauas. Elämäni romuttui juuri sen jälkeen, kun olin menossa naimisiin ja olisin voinut olla onnelinen, turvassa. Minä en tiedä missä olen.

Monta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi olen ollut lähellä muita ihmisiä. Olen yksin ja kaukana kotoa. olen yksin. Minua pelottaa, masentaa ja ahdistaa olla yksin, mutta kukaan ei pidä minusta, koska  valehtelin. Alkaa tulla pimeää. Minua pelottaa. Oon yksin. Mulla on kylmä ja pelkään, että  en ikinä näe enää ketään.  Vieressäni on puusta tehty ase, mutta en uskalla koskea siihen. Tiedän että josain joku kaipaisi minua, jos minua ei enää oliskaan, mutta silti tämä yksinäisyys pelottaa minua. Olisi kiva tietää missä olen ja koska pääsen pois täältä.

Minualla ei ole muuta kuin paita, housut ja viitta. näen vain punaisen viitan, joka roikkuu oksalla. Suljen silmäni ja muistan sen päivän, kun olin onnelinen sinun kanssa nyt itken ja olen onneton ilman sinua. Nyt mulla ei oo ketään. istun ja katson oksaa, jossa punainen liina heiluu. Voin täällä vain uneksia siitä, että olisin ollut onnelinen, jos en olisi valehdellut sinulle. Miksi kukaan ei tule etsimään minua täältä tai miks minua ei löydetä.

Minä  kadun sitä, että tein niin,  mutta se oli ainut keino. Tein sen, koska  rakastan sinua. Laitan silmät kiinni ja  pään maahan. Yhtäkkiä  herään ja huomaan olevani  kotona. Olen sinun kainalossasi. Tämä kaikki mitä   olikin vain unta tai sitten  vain kuvittelin. Voi olla se olla myös minun pelkoa, että  jään yksin. Toivon mukaan tämä ei  ole mikään enne uni. Minä  en usko ennen niihin, mutta  tämä uni oli niin todellisen tunteinen. Minä pelkäsin todella, mutta onneksi  se oli  vain unta ja nyt olen sinun lähelläsi.

Mari Hokkanen: Operation Gay Over, 2014

Operation gay over

Minä olen veljeni huoneessa. Hän oli huoneessa, mutta piilossa. 
Tiedän miksi hän on huoneessa. Häpeämisen takia.

Veljeni ja minä tulemme perheestä, missä uskotaan sen olevan syntiä.
Mutta minä näen hänet veljenäni ja sitten on sateenkaari huoneessa.

Miksi veljeäni vihataan vaikka minä välitän veljestäni ja hän rakastaa miestä.
Minä haluan auttaa veljeäni, vaikka vanhemmat kieltävät minua auttamasta veljeäni.

Haluan saada hänet pois kaapista. Minä olen pikkusisko veljelle, joka rakastaa miehiä.

Mari Hokkanen: Just Before After, 2014

Just before after

Näen naisen ja kysyn häneltä: "Mikä on nimesi?" Hän ei vastaa heti.
Hetken päästä hän vastaa hiljaa, joka vaikuttaa ulkomaalaiselta.
Puhumme samaa kieltä, mutta en tiedä, mitä kieltä puhumme.

Seison hänen vieressään ja ihmettelen miten kirkkaita revontulet ovat.
Puhun hänelle hiljaa. 

Huomaan kukat puunoksalla. Ojennan hänelle käden ja hän tarttuu siihen.
Käteentarttuminen on merkki siitä, että olemme ystäviä.

Asetta ei enää tarvita.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Kesän odotusta

(Kesän kaipuussa kirjoitettu pikku novelli :)

Tänään on hyvä päivä. Sen tietää jo aamulla, se on mukana linnunlaulussa, kukkivan omenapuun tuoksussa, sinun katseessasi. Eilen riitelimme. Ukkonen saapui, rytisi ja väistyi. Vihasin sinua, nyt rakastan. Paino on poissa, päänsärky on poissa. Nyt vain hymyilen. Emme tarvitse sanoja. Jaamme lehden sovussa, sinulle kotimaa ja talous, minulle ulkomaat ja kulttuuri. Paistat räiskäleitä, sinä otat niille vaahterasiirappia, minä omenahilloa.

Pyöräilemme pitkän matkan, on helle mutta tuuli viilentää. Hiki kihoaa helminä iholle muttei haise vaan tuoksuu. Pyörän kumi puhkeaa, mutta se ei haittaa. Pysähdymme joen rannalle, juoksen vaatteet päällä jokeen. Virkistyn, herkistyn, puhdistun.

Jätämme pyörät rantaan. Kysyt: "Mennäänkö jäätelölle?"





maanantai 21. maaliskuuta 2016

Unelmat voi toteutua

Kaikilla  meistä on unelmia, jotka me halutaan toteutuvan. Usein tuntuu, että  se ei toteudu vaikka teet mitä sen eteen. Juuri sillä hetkellä, kun meinaat luovuttaa, niin tapahtuu jotain todella merkillistä. Kuulet, että sinulla mahdollisuus toteuttaa unelmasi. Sinä et voi usko, että se on totta. Juuri kuin meinasit luovuttaa.

Minun suurin unelmani on saada jokin lastenhoitaja koulutus. tai lähihoitaja koulutus. Nyt pääsin opiskelmaan ja suoritan koulua työn ohella. Haluan  vain kertoa, että milloinkaan ei kannata luovuttaa. Elämässä tapahtuu kaikenlaista, mutta silti unelmat voi toteutua. Ei kukaan meistä ole täydellinen ja  ei me voida tietää milloin unelma voi käydä toteen. Muistakaa, että ei kannata luovuttaa unelmien suhteen.

Minulla on monia unelmia, mutta suurin on päästä lasten pariin töihin ja  nyt se on valmista.
Minä olen mietinyt, että mitä jos olisin luovuttanut niin olisinkin mä nyt tässä tilanteessa, että opiskelen ja työn ohella. Muistakaa, että ette luovuta unelmien suhteen vaan  uskokaa ja tehkää sen eteen asioita, joku päivä, kun vähiten odotat, niin se voi toteutua. Minulle kävi niin ja olen todella ylpeä itsestäni, että en  luovuttanut vaan jaksoin odottaa ja etenkin että uskon omaan unelmaani. Tärkeintä on että ei milloin ei luovuta unelmansa suhteen vaan, että jaksaa uskoa siihen. Yleensä voi saada tukea perheeltä, ystäviltä ja muiltakin, mutta luovuttaa ei  kannata milloinkaan.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Naistenpäivän jäkismatsi

Oletko koskaan miettinyt millaista olisi käydä katsomassa jääkiekkoa livenä? Tyttöjen Talon väki kävi seuraamassa livematsia naistenpäivänä, tässä yhden naisen fiiliksiä matsin jälkeen:

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut urheilusta saati sen seuraamisesta, mutta kun kuulin mahdollisuudesta käydä katsomassa jääkiekkomatsia Tyttöjen talon porukan kanssa, päätin mennä mukaan kokeilemaan.


Matsi tapahtui naistenpäivänä 8.3. Turun HK-areenalla ja siinä pelasivat vastakkain TPS ja HPK. Meille oltiin varattu aitiopaikat, joista oli hyvä näkyvyys kentälle. Aikaisempi kokemukseni urheilumittelöistä perustuu lähinnä television tarjontaan. Siksi minut yllätti se, kuinka livematsissa pystyi havainnoimaan äänien lähteiden sijaintia helposti, eli milloin ja missä mäjäytettiin kiekkoa mailalla tai miltä suunnalta yleisö kannusti suosikkijoukkuettaan.  Toiseksi minut yllätti tässä matsissa kaikki oheisohjelma, mitä siihen kuului. 


Erilaisten arvontojen ja mainoskatkojen lomassa minulle konkretisoitui miten paljon rahaa näissä peleissä liikkuu. Amerikkalaisista peleistä tuttu kiss cam oli hauska yllätys. Naistenpäivän kunniaksi oli vielä vähän ekstraohjelmaa, nimittäin naisille jaettuja leivonnaisia ja kukkakimppuja. Tykkäsin myös tempauksesta, missä yleisöön jaettiin t-paitoja jonkinsorttisen pienen singon avulla. 


Peli päättyi 5-1 TPS:n tappioksi. En kannattanut joukkueista kumpaakaan kovin intohimoisesti, mutta olisi silti ollut ihan kiva, jos paikallinen joukkue olisi pärjännyt.


Innostukseni urheiluun ei tästä juuri muuttunut. Ehkä tunnelma olisi ollut mukaansatempaavampi intensiivisessä mitaliottelussa. Olen joka tapauksessa iloinen uudesta kokemuksesta. Nyt voi ainakin sanoa käyneensä kokeilemassa.