Jääkaappirunoutta syksyn fiiliksistä

Kiltin tytön tarina

Kiltti tyttö tekee mitä käsketään. Tyttö vastaa kyllä, vaikka hän ajattelee: EI!!! Hän kyseenalaistaa kyllä monet käskyt, sanomattomat toiveet ja odotukset. Silti hän tottumuksesta alistuu ja yrittää olla sitä, mitä hän kuvittelee muiden häneltä odottavan. Kerta toisensa jälkeen kiltti tyttö pettyy itseensä ja muihin. Kuinka tyttö uskaltaisi löytää oman tahtonsa ja muuttua näkyväksi?

Vähitellen, vuosien myötä, kiltille tytölle valkenee, että myös hän on yksilö, jonka mielipiteillä, toiveilla, tarpeilla, hyvinvoinnilla - siis juuri HÄNELLÄ - on merkitystä. Kovan harjoittelun myötä tyttö oppii kuuntelemaan itseään ja tietää, ettei kukaan muu voi hänen valintojaan sanella. Kiltti tyttö on silti edelleen kovin haavoittuvainen, ja näkyväksi tuleminen vie voimia. Välillä onkin helpompaa vain olla näkymätön. Tyttö kuitenkin jatkaa sinnikkäästi harjoittelua.

Kiltti tyttö on vihdoin matkalla kohti omannäköistään elämänpolkua.

Silloin, kiltti tyttö:

    ei pelkäisi jättää täyttämättä muiden toiveita ja odotuksia

    ei tekisi palveluksia muille itsensä kustannuksella

    ei kantaisi vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestään

    ei joustaisi omista tarpeistaan ja rajoistaan

    valitsisi elämänpolkunsa ITSE.

Silloin tyttö ei enää alistuisi olemaan kiltti tyttö. Päivä päivältä kilttinä olemisen taakka kevenee, ja lopulta, jonakin päivänä, kun tyttö ei huomaakaan, taakka on jo kovin kevyt. Tytöstä tulee Minä.

Metsän rauhassa

Minä oikeastaan pidän todella paljon olla metsässä. Monestakin syystä. Kerron muutaman syyn ainakin.

1. voin olla rauhassa ja miettiä asioita.
2. saan paljon kirjoitusaiheita.
3.Siellä on  ihanaa kuunella metsän ääniä.
4.Saan olla yksin eikä ketään häiritse
5. Metsän rauhassa on hyvä kirjoitellakin, kun siellä on vain eläinten ääniä.


 Tässä on myöskin muutama kuva. Ne ovat lempipaikojani. Tai sellaisi, joissa viihdyn joistain syytä. Kävelen usein metsässä  mietien asioista. Sain tämän innostuksen kesälomalla, kun olin sukulaisten luona. Metsä on on kaunis ja sieltä saa paljon  kirjoistus ideoita ja etenkin siellä saa paljon hienoja maisema kuvia. Tässä samalla voi vain arvata, että mulla uusia harrastus. Pidän kuvaamisesta ja se on  yks sys miks olen paljon metsässä, koska sieltä saa paljon upeita kuvia. Kesällä kun valoissa ja näkee hyvin paljon eri värejä, kun kukkat kasvaa niin hyvin kaunista, sykysllä puista tippuu lehdet niin tulee syksyn eri värejä. Talvella siellä hyvin liukasta. Talvisin en siellä kovin paljon viihdy, mutta kesä,kevät ja syksy aikaan siellä vietän useinkin  aikaa.

Tämä kivi on yks lempi paikoista, jossa käyn vain

 kirjoitamassa

Tämä oli vain nin kauniin näköinen kuva. vaikka puissa ei ole enää lehtiä,

Tämä oli jollain tavalla hauskan näköinen  puu ja sen muoto.

Tämän kannon päällä on hyvä lehvähtää, jopa solmia kengät nauhat, jos tarvii

Tämä kuva ei oikeastaan ole metsästä vaan yhdestä puusta, joka oli minun tuttun puussa. Sain luvan otaa kuvan ja laittaa tänne. oli jotenkin ihmeelistä miten läheltä sai kuvan. Miten tämä lintu tuli lähellä asuin aluetta.

Pohditaan Tyttöjen Talolla

Tyttöjen Talolla pohdittiin seksuaalisuutta ja tälläisiä asioita se herätti mieleen:

Lopuksi jokainen  osallistuja kirjoitti lapulle sanan, joka jäi parhaiten mieleen. Kaikkien sanoista tehtiin yhteisvoimin runo.  Tälläinen siitä sitten syntyi:

                                                                Rakkaus on rentouttavaa, 
                                                        monimuotoista ja ajatuksia herättävää. 
                                                                 Erinlainen muna on rikkaus.
                                                                     Oloni on raukea.
                                                                              Mmm...
                                                          

Puhu kauniisti kehostasi

Olen aina ihmetellyt, mikä vimma monilla naisilla on jatkuvasti olla laihdutuskuurilla tai vähintään miettiä, että pitäisi laihduttaa. Monen kohdalla näin on ihan turhaan, jos laihduttamiseen ei ole terveydellistä syytä. Mitä jos siinä tilanteessa koittaisikin hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Voisiko loputtomat dieetit vaihtaa oman kehon kuunteluun ja hyvien elämäntapojen vaalimiseen?

Minä en saa laihduttaa, terveydellisistä syistä. En edes sitä yhtä tai kahta kiloa, mitä moni tavoittelee dieeteillään. Minulla ei ole muita "vaihtoehtoja" kuin kuunnella omaa kehoani, syödä nälkääni ja opetella hyväksymään oma kehoni. Seurauksena laihduttamattomuudesta voin aika hyvin. Välillä kuitenkin toisten naisten negatiiviset puheet omasta kehostaan saavat minutkin miettimään asiaa - pitäisikö minunkin olla jollain dieetillä ja tavoitella maagista -2kg olotilaa, koska "kaikki" muutkin niin tekevät? Enkö minä saisi hyväksyä omaa kehoani?

En oikein pidä siitä, että on niin yleistä ja hyväksyttävää puhua negatiiviseen sävyyn omasta kehostaan. Niiden puheiden myötä ainakin minusta alkaa tuntua siltä, että omaan kehoon kuuluukin olla tyytymätön. Suren erityisesti sitä, että moni ystäväni kuluttaa aivan turhaan energiaa sen miettimiseen, että kroppa olisi jotenkin parempi ja kauniimpi, jos vaaka näyttäisi pienempiä lukemia. Toivoisin, että he voisivat ymmärtää olevansa riittävän hyviä jo nyt.

Tiedän kuitenkin, että oman kehon hyväksyntä voi olla todella vaikeaa ja asian työstäminen voi viedä vuosia. En minäkään ole joka päivä täysin varma siitä, että kroppani on hyvä juuri sellaisena kuin se on. Pyrin silti hyväksymään myös sen epävarmuuden itsessäni. Matka jatkuu, ja kaikesta huolimatta mä ja mun keho ollaan hyvä tiimi.


Itsemyötätuntoista syksyä kaikille!

Terkuin, Siru.

Uusia tuulia

On vaikeaa kirjoittaa yhtäkkiä jotain muille, kun on pitkään kirjoittanut tekstejä vain itseään varten. Joka kerta, kun olisi ollut aikaa tai halua kirjoittaa, ei olisi kuitenkaan ollut mitään ”julkista” sanottavaa. Joskus onkin tärkeää keskittyä luomaan jotain vain itseään varten, sillä silloin siitä hyötyy ITSE eniten.

Tuntuu, että olen miettinyt samoja asioita viikosta ja kuukaudesta toiseen, keksinyt asioihin päivittäin uusia ratkaisuja, ja muuttanut mieltäni heti seuraavana päivänä. Huomaan, että epävarmuuden ja keskeneräisyyden tunteiden sietäminen on edelleen haastavaa. Haluaisin asioihin jonkin selkeyden. Joskus asioihin taitaa auttaa vaan aika, turhan hätäilyn sijaan.

Toivon saavani nykyiset opintoni valmiiksi jouluun mennessä. Sitten en tiedä mitä elämälläni teen. Tavoitteena on, että uskaltaisin lähteä suuntaamaan kohti uusia tuulia elämässä, ja laittaa oman hyvinvointini etusijalle.

Ehkä tästä tulee vielä ihan hyvä elämänpolku.

Väriä syksyyn :)

Löysin itseni

Palaan hiukan aikaa taaksepäin. Olin heinäkuussa minun ihanan serkun luona, jossa tajusin, että voin olla juuri se oma itseni. Ne ihmiset, jotka minusta välittää  eivät hylkää minua. Teen minä mitä vain, niin he ovat tukenani. Serkkuni luona sain itsetuntoni takaisin. Minä tajusin paljon asioita siellä ja tunsin oloni tärkeäksi. Olin onnellinen ja iloinen. Nyt voin olla juuri se joka olen. Serkkuni on minulle kuin sisko, joka arvostaa minua ja lohduttaa silloin kun sitä tarviin. Minulla on myös ystäviä, jotka hyväksyy minut ja he lohduttavt minua.  Arvostan sitä. 

Minä olen etsinyt itseäni jo pitkään. Halusin tietää kuka tai ketä olen, mutta en saanut tietää. Olin hukassa ja päättänyt luovuttaa. Toivo oli mennyt ja päätin antaa olla. Yhtenä päivänä kaikki muuttui. Katsoin silloin peliin ja kaikki muuttui. Löysin itseni ja sain tietää kuka olen. Minä olen juuri se joka olen, eikä muiden mielipiteet saa lannistaa minua, mutta tapahtui silloin muutakin.

Päätin aloittaa uuden elämän toisessa paikassa ja sainkin toisen asunnon, jossa voin aloittaa kaiken alusta. Minulla kesti pitkään, että löysin itseni ja se oli hyvin vaikeaa. Minä teen omat päätökseni ja ne jotka arvostaa mua hyväksyy myös ne. Ovat ne sitten mitä vain. Se on minun elämä, ei heidän. Ne jotka ei arvosta minua sellaisena kuin oon voivat kadota minun elämästä. En Tarvii sellaiaisia minun elämään. Minulle  suku, ystävä, perhe on tärkeitä. Heidän vuoksi voisin tehdä mitä vain.

Tiedän, he ovat onnellisia myös, jos minä olen. Minun hyvinvointi on heille tärkeää. Heidän hyvinvointi on myös minulle tärkeää.

No niin, eli minusta jokainen saa olla sellainen kuin on, kenenkään ei tarvitse esittää jotain muuta kuin on. Ne jotka ovat sinun elämän arvoisia, hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. He eivät hylkää sinua silloin kun sinulla on vaikeaa. Silloin he tukevat sinua, he auttavat sinua. He ovat ne joille voit itkeä, nauraa, huutaa ja olla se joka olet. Ole oma itsesi. Älä koskaan häpeä itseäsi. Tiedän, että itsensä hyväksyminen on hankalaa ja siihen menee aikaa, mut lopputulos on ihanaa. Ja siitä tulee hyvä olo. Se voi viedä vuosia, mutta kyl sen löytää.

Muista et oot tärkeä sellaisena kuin olet. Niiden keiden seurassa juodut esitämään ja olemaan erilainen, eivät ole mielestäni sinulle niitä oikeita ihmisiä. Mielestäni heidän pitäis hyväksyä sinut sellaisean kuin olet.

Jokainen, joka lukee tämän tekstin, on arvoaks ja tärkeä ihminen. Ja toivon, että ymmärrätte, että tarkoitan tällä vain sitä, että itse löysin ja opin hyväksymään itseni. Toivon teille samaa, toivon sitä jokaiselle teille.

Värikkyyttä vaatteissa

Värit ihmetyttävät minua, etenkin vaatteiden värit. Miksi on tavanomaisempaa pukeutua mustiin illanviettoa varten, kuin värikkääseen? Miksi bisneslook käsittää lähinnä hillittyjä ja kuviottomia, usein tummia vaatteita? Miksi jotain pukeutumistapaa pidetään tyylikkäänä, mutta toista ei?

Minusta on outoa, miten ”sallittua” nykyisin on arvostella toisten tyyliä pukeutua. Jos olet mies ja pukeudut mekkoon, joudut lähes varmasti kiusatuksi. Todellisuudessa ei ole olemassa virallisia sääntöjä, jotka määrittäisivät vaatetyylin sukupuolen mukaan - tai ammatin, opiskelupaikan, sosiaalisen aseman tai minkään muunkaan ihmisen keksimän ominaisuuden mukaan. Vaatteet tosin ovat näkyvä osa ulkoista olemusta, ja tässä materialistisessa maailmassa niille annetaan usein liiankin iso arvo.

Olen muutenkin harmissani siitä, miten helppoa nykyaikana on aiheuttaa muille pahaa mieltä anonyymisti tai omalla nimellä - internetissä. Vain nappia painamalla ilkeä kommentti on koko maailman nähtävillä. Nettiviha on myös yksi ihmetyksen aiheistani, mutta en käsittele sitä enempää tässä tekstissä.

On jännittävää, että yritämme määritellä itseämme ja muita jonkin ulkoisen materian perusteella. Lopultahan on samantekevää mitä kenelläkin on päällänsä, sillä se ei vaikuta ihmisarvoon mitenkään. Tätä olen yrittänyt omissa vaatevalinnoissani itselleni perustella – ei ole väliä mitä minulla on päälläni, sillä kelpaan itselleni ja muille juuri tällaisena kuin olen.

Jos jokin vaatteeni olisi muille syy riittämättömyyteeni, en todennäköisesti tarvitse sellaista ihmissuhdetta, työ- tai opiskelupaikkaa, jossa näin on. Esimerkkinä on mainittava kerran kanssaopiskelijalta saatu kommentti: Liian värikkäät vaatteet häiritsivät esitelmän seuraamista. (Tehtävänä oli arvostella esitelmän sisältöä. Minulla oli päälläni hyvin hillityn väriset farkut ja huppari.) Eräs tuntemani opettaja totesi tämän kuultuaan, hymiön kera: Voi, voi. :D

Itse olen vasta alkanut löytää omaa, aitoa tyyliäni. Pidän värikkyydestä ja kuvioista, pienistä ja suurista. Haluan uskaltaa pukeutua niin, etten olisi enää näkymätön, vaikka massaan sulautuminen voi usein tuntua turvallisemmalta. Hassua kyllä, eniten ihailuja olen saanut värikkäimmistä vaatteistani, kuten kukallisista kumisaappaista, kirjavista leggingseistä tai sukista, joissa on peuroja.

Koko vaateväriasiassa minua ihmetyttääkin eniten itseni. Miksi en aina voi rohkeasti valita sitä päälleni, mistä itse pidän ja missä viihdyn? Takaraivossa on usein tunne siitä, että värit ja kuosit tekevät minusta lapsellisemman, mauttomamman tai vääränlaisemman (ja muita huonoja tekosyitä). Tiedän, että näin ei todellisuudessa ole.

Kovin itseni arvostelija taitaakin olla minä itse. Eikö siis ole parasta, jos uskallan olla ihan vain minä, myös vaatevalinnoissani? Toivon, että muutkin uskaltavat. Oman minuuden näyttäminen on aina kaunista.

Värikästä ja kaunista kesää toivottelee Siru

(kukallisten kumisaappaiden kera)

Metsän henkeen

Tämä teos on osa Turun Tyttöjen Talon Yhteisöllisen media -hankkeen ja Siskot-ryhmän yhteistä kuvausretkeä, jossa pohdittiin omaa minuutta kuvauspaikan valinnan, kameralle poseerauksen sekä tekstin keinoin.

Ihmissushteet mietityttävät jälleen

Kesä, tuo ihmeellinen aika vuodesta. Aurinko paistaa, puistot täyttyvät ihmisistä niin kuin jokirantakin, toiset tapaavat uusia ihmisiä toiset taas ei. Toiset aloittavat parisuhteen, toiset eivät. Parisuhteen alkaessa usealla jää kaverit sikseen aluksi, toisilla taas kaverit jäävät vuosiksi sikseen. Kaveruus/ystävyys suhteet noin muutenkin.. Toiset saavat lapsen/lapsia toiset taas ei.

Sitä tulee aina näin kesäisin mietittyä, kun on tässä nyt kahtena kesänä putkeen kiinnittänyt huomiota siihen, että aina näin kesän alussa Facecbook täyttyy niistä ilmoituksista "parisuhteessa", "naimisissa" tai sitten "odottaa lasta", että milloinkohan sitä itse löytää itselleen sen "oikean" kumppanin. Vai löytyykö sitä ollenkaan? Jääkö sitä kuitenkin yksin? Eikö ne unelmat käykään toteen, siis ne kaikista suurimmat ja melkein koko elämän mittaiset unelmat? Tai miksi aina kaikki muut saavat sen mitä itse on aina halunnut ja haaveillut? Miksei sitä itse voisi kokea sitä onnea ja löytää se joku jota voisi oikeasti rakastaa ja saada se oma perhe?

Ehkä myös tämän hetkisessä elämäntilanteessakin sitä tulee väkisinkin mietittyä vähän kaikenlaisia asioita, kuten juuri noita. Välillä enemmän tai vähemmän. Lähipäivinä, yksi mikä nyt on ehkä eniten mietityttänyt on tämä mun iänikuinen "ongelmani" kaverit/ystävät.
Tällä hetkellä mulla kaksi todellisen tärkeää ystävää joille puhua kaikesta. Aivan kaikesta, häpeilemättä yhtään mitään. Eli tulee siinä sitten itku toisen nähden tai ei, mitään ei tarvitse hävetä, nolostua, pystyy näyttämään ne kaikki tunteet, vihasta suruun. Ja kyllä, kyllä sitä tulee kavereillekin näytettyä ne tunteet, mutta ei niitä kaikkia. Itse en, tai ainakin yritän olla, näyttämättä vihaa tai kiukkua kavereilleni. Ne harvat hyvät kaverit tosin huomaa sen jos jokin ottaa päähän, mutta jos asiasta kertoo niin se kiukku tai viha ei ole siinä mukana. Noille kahdelle ystävälle kun kertoo, niin ne tunteet 100% mukana. Ja hei älkää ymmärtäkö väärin, oli kyseesä sitten kaveri tai ystävä niin he ovat kaikki tärkeitä mulle.

Noihin kahteen ystävään pystyy luottamaan niin eri tasolla mitä luotan kavereihin. (Luotan kyllä kavereihinkin, mutta sitten kun puhutaan lähes 10 vuoden tuntemisen jälkeen niin se luottamus niin eri tasoa muihin verrattuna.)

He ovat auttaneet mua silloin kuin apua olen tarvinnut ja päinvastoin mä olen auttanut heitä silloin kuin he ovat sitä tarvinneet. Auttamisesta pääsenkin oikeastaa siihen isoon "ongelmaan" mikä saattaa vain olla pelkkää valheellista tuntemusta, mutta myös harvinaisen totta.
Olen tosiaan tullut miettineeks näitä kaveri suhteitani todella paljon, kun elämäntilanne ei ole tällä hetkellä mikään paras mahdollinen. Saatan kuulostaa ehkä hieman itsekkäältä, mutta eiköhän se ole sallittua?

Mä yritän olla mun kavereille kiva, mukava ja auttaa heitä jos he apua tarvitsevat, tukea ja kuunnella jos on murheita ja tarvitsee kuuntelevaa korvaa ja tukevaa olkapäätä johon voi tarvittaessa päästä ne tuskaiset kyyneleet. Mutta miksi ihmeessä, musta tuntuu, että osa mun kavereista kaikkoaa jonnekin hamaan kaukaisuuteen juuri silloin kuin minä olisin apua vailla? Tai sitä kuuntelevaa korvaa ja tukevaa olkapäätä johon voisi ne tuskaiaset kyyneleet päästää? Olen aiemminkin tätä samaa miettnyt ja ehkä jopa josksu kirjoittanutkin tästä samaisesta aiheesta, mutta miksi?

Itseäni alkaa suoraan sanoen ottamaan päähän se, että multa kyllä voidaan sitä apua pyytää ja tukea, mutta itse en saa mitään takaisin. Siinä alkaa vähitellen miettimään, ovatko ne oikeasti mun kavereita vai haluavatko he vain hyväksikäyttää mun avuliaisuutta? Vai miksi se tunne on se mikä mulla on; miksi antaa jos ei koskaan saa mitää takaisin?

Toinen näistä ystävistäni sanoikin mulle taannoin, että ehkä mä yritän liikaa olla se mukava, kiva ja auttava kaveri; ehkä jopa jollain tavalla yrittäisin miellyttää heitä. Sanoin tosin vastaan heti tuossa miellyttämisen kohdalla, sillä itse en koe, että yrittäisin miellyttää ketään. Mutta mitä jos se onkin tuo alitajunta joka yrittää miellyttää, enkä vain itse tajua sitä?

Välillä olisi kiva tietää miks ne kaverit tuppaavat kaikkoamaan aina jonnekin silloin kun itse tarvitsisi vuorostaan sitä apua ja tukea. Mutta ei sitä jaksa joka kerta alkaa kyselemään kun vastaukset ovat "jaa'a en voi tietää" sorttisia. Mistä johtuen päätinkin yrittää olla itsekäs ja kamala ihminen siinä suhteessa, että he joilta en ole sitä apua saanut silloin kun sitä olen tarvinnut niin en tule sitä myöskään heille antamaan.

Itse yritän parhaimpani mukaan toimia toisia kohtaan sillä tavalla kuin haluaisin heidän toimivan mua kohtaan, mikä tuntuu menevän penkin alle. Mutta hei kaikista kriiseistähän selviää aina... Kavereiden ja ystävien tuella, mutta missäs ne kaverit olivatkaan? Kaksi ystävää kyllä auttaa ja tukee ja yksi kaverikin. Entä ne muut? Miksei heiltä saa mitään vaikka kuinka yrittäisi? Yritänkö vain liikaa, tai autanko heitä liikaa? Olenko mä vain se "helppo nakki" jonka puoleen voi kääntyä silloin kuin asiat mene nappiin, mutta ei silloin kun ne asiat menevätkin nappiin?

No kaikesta tämän hetken asioista huolimatta, olen kiitollinen niistä vähäisistäkin kavereista ja ystävistä joille voi puhua jopa niistä kipeimmistäkin asioista
Tässä kohtaa ei oikeastaan voi muuta tehdä kuin mennä päivä kerrallaan eteenpän ja ajatella positiivisesti.

Oikein makeaa kesää kaikille!

-Frankie

Maailma on sun

Your current safe boundaries were once unknown frontiers  (unknown)  Kasvaa vuosien paino Meidät pian alleen musertaa Käy jalkoihin tyly asvaltti Unet ohuiksi kuluttaa Jengi pelaa vain aikaa Niil on liikaa mistä valita Ei kukaan huomaa Et kaikki on selvää Jos vain osaa katsoa Anna tuulen puhdistaa Nostaa helmoja Heittää hiukset sekaisin Kevätmyrskyn kastella Mekko liimata kiinni vartaloos Niin olet kaunis Kaunis, kaunis Mekko liimata kiinni vartaloos Niin olet kaunis Kaunis Ja maailma on sun (Tehosekoitin: Maailma on sun) Tämä teos on osa Turun Tyttöjen Talon Yhteisöllisen media -hankkeen ja Siskot-ryhmän yhteistä kuvausretkeä, jossa pohdittiin omaa minuutta kuvauspaikan valinnan, kameralle poseerauksen sekä tekstin keinoin.