Värikkyyttä vaatteissa

Värit ihmetyttävät minua, etenkin vaatteiden värit. Miksi on tavanomaisempaa pukeutua mustiin illanviettoa varten, kuin värikkääseen? Miksi bisneslook käsittää lähinnä hillittyjä ja kuviottomia, usein tummia vaatteita? Miksi jotain pukeutumistapaa pidetään tyylikkäänä, mutta toista ei?

Minusta on outoa, miten ”sallittua” nykyisin on arvostella toisten tyyliä pukeutua. Jos olet mies ja pukeudut mekkoon, joudut lähes varmasti kiusatuksi. Todellisuudessa ei ole olemassa virallisia sääntöjä, jotka määrittäisivät vaatetyylin sukupuolen mukaan - tai ammatin, opiskelupaikan, sosiaalisen aseman tai minkään muunkaan ihmisen keksimän ominaisuuden mukaan. Vaatteet tosin ovat näkyvä osa ulkoista olemusta, ja tässä materialistisessa maailmassa niille annetaan usein liiankin iso arvo.

Olen muutenkin harmissani siitä, miten helppoa nykyaikana on aiheuttaa muille pahaa mieltä anonyymisti tai omalla nimellä - internetissä. Vain nappia painamalla ilkeä kommentti on koko maailman nähtävillä. Nettiviha on myös yksi ihmetyksen aiheistani, mutta en käsittele sitä enempää tässä tekstissä.

On jännittävää, että yritämme määritellä itseämme ja muita jonkin ulkoisen materian perusteella. Lopultahan on samantekevää mitä kenelläkin on päällänsä, sillä se ei vaikuta ihmisarvoon mitenkään. Tätä olen yrittänyt omissa vaatevalinnoissani itselleni perustella – ei ole väliä mitä minulla on päälläni, sillä kelpaan itselleni ja muille juuri tällaisena kuin olen.

Jos jokin vaatteeni olisi muille syy riittämättömyyteeni, en todennäköisesti tarvitse sellaista ihmissuhdetta, työ- tai opiskelupaikkaa, jossa näin on. Esimerkkinä on mainittava kerran kanssaopiskelijalta saatu kommentti: Liian värikkäät vaatteet häiritsivät esitelmän seuraamista. (Tehtävänä oli arvostella esitelmän sisältöä. Minulla oli päälläni hyvin hillityn väriset farkut ja huppari.) Eräs tuntemani opettaja totesi tämän kuultuaan, hymiön kera: Voi, voi. :D

Itse olen vasta alkanut löytää omaa, aitoa tyyliäni. Pidän värikkyydestä ja kuvioista, pienistä ja suurista. Haluan uskaltaa pukeutua niin, etten olisi enää näkymätön, vaikka massaan sulautuminen voi usein tuntua turvallisemmalta. Hassua kyllä, eniten ihailuja olen saanut värikkäimmistä vaatteistani, kuten kukallisista kumisaappaista, kirjavista leggingseistä tai sukista, joissa on peuroja.

Koko vaateväriasiassa minua ihmetyttääkin eniten itseni. Miksi en aina voi rohkeasti valita sitä päälleni, mistä itse pidän ja missä viihdyn? Takaraivossa on usein tunne siitä, että värit ja kuosit tekevät minusta lapsellisemman, mauttomamman tai vääränlaisemman (ja muita huonoja tekosyitä). Tiedän, että näin ei todellisuudessa ole.

Kovin itseni arvostelija taitaakin olla minä itse. Eikö siis ole parasta, jos uskallan olla ihan vain minä, myös vaatevalinnoissani? Toivon, että muutkin uskaltavat. Oman minuuden näyttäminen on aina kaunista.

Värikästä ja kaunista kesää toivottelee Siru

(kukallisten kumisaappaiden kera)

Täytyykö aina olla... jotain?

Yhteiskunta asettaa paljon paineita nuorille ihmisille. 

Oletuksena on, että jokainen opiskelee itselleen ammatin ja siirtyy kokopäiväiseen työelämään. Sosiaalinen media tekee ulkonäöstä entistä isomman asian - on näytettävä hyvältä päivittäin, omissa ja muiden silmissä. Joka paikassa arvostetaan ulospäinsuuntautuneisuutta ja kykyä verkostoitua nopeasti.

Täytyy siis tietää mitä haluaa elämältään, täytyy näyttää hyvältä, täytyy olla aktiivinen ja sosiaalinen. Usein juuri tältä tuntuu olla nuori. Miksei vähän vanhempikin.

Täytyykö minun olla mitään näistä? Voinko olla tietämätön omista unelmistani, etsiä rauhassa omaa polkuani opiskelujen ja työn suhteen? Pitääkö aina näyttää huolitellulta? Voinko vain pukeutua vaatteisiin, jotka tuntuvat päälläni hyvältä ja näyttävät mielestäni kivalta? Onko pakko sulautua massaan? Voinko olla hiljaa, jos ei huvita puhua? Voinko olla pidättyväinen, jos se on minulle mukavin tapa olla?

Tiedän, että voin. Ei pidä, ei täydy, ei ole pakko. Keneltä edes pyydän lupaa saada olla sellainen kuin pohjimmiltani olen? Kukaan ei voi puolestani päättää ja sanoa, mitä minun pitäisi olla. Minun on vain itse uskallettava kohdata epävarmuuteni ja tehdä valintoja luottaen itseeni. Joskus vain tuntuu kauhean epävarmalta olla juuri minä. Mutta juuri se epätäydellisyys, epävarmuus ja inhimillisyys meissä kaikissa on kiehtovaa ja kaunista.

On surullista, että moni nuori kokee elämässään paljon ulkoapäin tulevia paineita. Kaikilla ei ole työkaluja käsitellä epävarmuuden ja keskeneräisyyden tunteita. Tuntuu, että helpointa on kehittää jonkinlainen kulissiminä sen sijaan, että uskaltaisi lähteä etsimään omaa itseään.

Minulle itselleni on ollut onni saada osallistua Turun Tyttöjen Talon toimintaan vajaan vuoden ajan. Olen oppinut, että epävarma ja keskeneräinen saa olla. Muuallakin, Talon ulkopuolella, pitäisi riittää, että on vain oma itsensä. Mitään muuta ei täydy olla.

Millaisessa Suomessa sinä haluat asua?

Jäätyäni työttömäksi kahdeksan kuukautta sitten, olen saanut omakohtaisesti maistaa yhteiskuntamme lääkettä työttömyyteen. Kuluneena aikana on syntynyt useita ajatuksia, joiden soisi tulevan julki, joten olen päättänyt tarttua miekoista parhaaseen eli kynään. Omanarvontuntoni ja moraalinen velvollisuuteni itseäni sekä kanssaihmisiäni kohtaan vaatii minua kirjoittamaan, sillä tiedän, että esiintuomani asiat koskettavat suurta osaa yhteiskuntamme jäsenistä.

Varoitan lukijaa, että tekstini saattaa aiheuttaa sisäistä tarvetta nousta barrikadeille ja puhua ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisen kohtelun puolesta. Mikäli näin käy, älä tukahduta sisäistä ääntäsi vaan seuraa sitä. Ennen kuin olet astunut polulle, et voi tietää minne se vie. Astuttuasi polulle, et edelleenkään tiedä tarkalleen minne se vie. Mutta enää et istu tien penkalla voivottelemassa sitä kuinka elämä vain tapahtuu sinulle etkä voi asioille mitään, vaan olet menossa kohti tavoittelemisen arvoista joskin tuntematonta määränpäätä ja mikä parasta, olet matkalla etkä tee matkaasi yksin. Salli tekstini inspiroida, tartu kynään itse, tartu puhelimeen itse ja lähde kanssani barrikadeille, sillä yhdessä me seisomme vahvempina ja riittävän paineen alla muutokset ovat väistämättömiä. Muutokset kuitenkin edellyttävät rohkeita ihmisiä, meitä tavallisia ihmisiä, joilla on tahtotila. Usein uskomme harhaan, jonka mukaan muutos vaatii yksilöltä yliluonnollisia kykyjä ja voimavaroja. Todellisuudessa yksilön luja tahtotila ja vankka luottamus omaan asiaan riittävät. Kun lujan tahtotilan omaavat yksilöt yhdistävät voimansa, syntyy edelläkävijöiden ja muutoksen ajajien vakaa ja vanttera puu, jota ei kaada mikään myrskytuuli.

Tekstissäni pohdin Suomen valtion nykyistä tilaa, nostan esiin kysymyksiä joiden äärelle meidän on mielestäni syytä pysähtyä sekä lopulta siirrän pallon lukijalle. Ytimekkään alustuksen jälkeen, menkäämme asiaan.

Suomesta puhuttaessa käytetään nimitystä hyvinvointivaltio. Ulkoisesti Suomi on Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin mukainen maa, mutta todellisuudessa - kenen tai minkä hyvinvointiin nimityksellä viitataan? Millä hyvinvointia mitataan? Nostan esiin kysymyksen - onko tämä nimitys vanhentunut? Tai jopa, onko tämä nimitys koskaan pitänyt paikkaansa? Voiko Suomea tänä päivänä kuvailla hyvinvointivaltioksi? Riittääkö se, että luontomme on puhdas, infrastruktuurimme moitteeton ja meillä on päällisin puolin kaikki ”ok? Omasta mielestäni ei riitä. Se, että asiainlaita on tämä, ei tarkoita etteikö Suomesta voisi ja pitäisi rakentaa hyvinvoivempaa yhteiskuntaa. Pyrkiessämme tähän, meidän on kuitenkin luotava syvä katsaus arvopohjaan mille yhteiskuntaamme rakennetaan ja mikä todellisuudessa tuottaa yhteiskunnan jäsenille hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen ei tule koskaan korvaamaan aitoa, sisäisesti tunnettua hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen on ontto tapa elää, joka syö isäntäänsä pahemmin kuin mikään ulkopuolelta tuleva uhka. Tavoitelkaamme aitoa hyvinvointia, joka tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Älkäämme tyytykö kulisseihin, sillä sellainen elämä tukahduttaa ja tuhoaa meidät sisältäpäin.

Yhteiskunta muodostuu ihmisistä. Tiet, autot, rakennukset, palvelut, rankaisulaitokset, kaikki tämä, luodaan ihmisen vuoksi. Ihminen on kaiken alfa ja omega ja ilman ihmisiä yhteiskunta ei ole mitään. Luodaksemme tulevaisuuden hyvinvoinnille järkkymättömän pohjan, meidän on kysyttävä itseltämme, mitä voimme tehdä hyvinvointimme edistämiseksi tänään. Hyvinvoivat ihmiset kasvattavat itsestään huolehtivia ihmisiä. Mielestäni nykyinen järjestelmämme ei palvele kaikkia yhteiskuntamme ihmisiä. On olemassa ihmisryhmä, joka on tuudittautunut siihen, että yhteiskunta pitää huolen. He väärinkäyttävät yhteiskunnan palveluita ja koska yhteiskunta mahdollistaa tämän heille, he eivät koskaan ota vastuuta itsestään vaan voivat huonosti, mahdollisesti lisääntyvät ja kasvattavat lapsia, jotka omaksuvat tällaisen elämäntavan. Yhtäältä on olemassa ihmisryhmä, jolla on haasteita, jotka ovat kärsineet vaikeasta menneisyydestä, mutta haluavat voida paremmin ja auttaa itseään. Tätä ihmisryhmää järjestelmä ei käytännössä ota huomioon. Järjestelmä ohjaa joko 100 %:n osallistumiseen tai totaaliseen yhteiskunnasta eristäytymiseen. Käytännössä järjestelmä palvelee siis vain 100 %:ssa ”pelikunnossa” olevia ihmisiä, joiden elämä ei todellisuudessa ole sekään virtaviivainen.

Yhteiskunnan rakenteiden tulee olla aidosti jokaisen Suomessa asuvan yksilön hyvinvointia edistävää ja ylläpitävää. Arvot, ihanteet ja puheet ovat asia erikseen, mutta käytäntö on se jonka ihmiset kohtaavat päivittäisessä elämässään.

Epäilen, että kun Suomesta on aikanaan, sotien jälkeen, lähdetty rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa, olemme hallinnan tunnetta jahdatessamme perustaneet yhteiskuntamme sääntöjen ja normien varaan. Tämä lienee luonnollista ja osittain tarpeellistakin. Liikenteessäkin tarvitaan säännöt, niin yksinkertaista se on. Mutta luodessamme nämä raamit, olemme sokaistuneet omalle nerokkuudellemme. Luotamme tilastoihin, ennusteisiin ja sääntöihin, sillä ne ovat lukuja ja älykkäästi muotoiltuja lauseita - ne eivät puhu eivätkä tunne. Lisäksi ne lisäävät turvallisuuden ja hallinnan tunteitamme. Uskomme olevamme turvassa yhteiskunnassa, missä asiat ovat mustavalkoisia, säännöt ovat sääntöjä ja niistä ei poiketa. Tämä on luonnollista ihmisille. Tarvitsemme elääksemme sekä rajoja että rakkautta. Suomessa on rajoja. Mutta kun rakensimme rajoja, joiden sisällä kuvittelimme olevamme turvassa, unohdimme rakkauden. Unohdimme, että olemme ihmisiä. Unohdimme, että ihminen on muuttuvainen ja tarvitsee lähimmäisen apua. Unohdimme, että kenenkään elämänkaari ei ole tasainen ja muuttumaton. Unohdimme, että ihmisellä on tunne-elämä ja tarpeita, joita järjestelmä ei pysty parhaalla tahdollakaan tarjoamaan ihmiselle.

Uskon, että tavoitellessamme aitoa hyvinvointia, meidän on annettava tilaa uudenlaisille käsityksille siitä, mitä hyvinvointi voi olla ja miten sitä luodaan. Vaikuttaa, että olemme edelleen peloissamme. Emme meinaa uskoa, että sodan jäljiltä olemme sittenkin elossa ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Kansana pelkäämme olla olemassa. Kysymme itseltämme ja toisilta, haittaako ketään jos olemme olemassa. Todellisuudessa olemme jo. Elämämme ja yhteiselomme ovat meidän käsissämme. On turha syyttää historiaa tästä päivästä kun ihmisen avaimet omaan elämään ovat käsissämme. On oma valintamme mitä teemme avaimilla. Etsimmekö syyllisiä, väistämmekö vastuun, piilottelemmeko vuosikymmeniä vanhojen asioiden takana uskaltamatta tehdä todellisia ratkaisuja. Puhumme maltillisuudesta ja luoja tietää, olemme olleet maltillisia. Maltillisuudella on paikkansa, mutta kysykäämme itseltämme, onko se sittenkin pelkoa? Mitä tapahtuisi jos alkaisimme voida hyvin? Mikä on pelottavinta mitä voisi tapahtua? Ja ennen kaikkea, onko tuo pelko missään määrin aiheellinen?

Maailma muuttuu kiivaaseen tahtiin. Ihmiset, työelämä ja yhteiskunnallinen elämämme muuttuvat. Emme voi piilottaa päätämme pensaaseen ja kuvitella, että muutos menee ohi eikä se kosketa meitä. Muutos on, pysyy ja tulee jatkumaan. Uudet sukupolvet ovat uusia sukupolvia. Heidän elämässään puhaltavat uudet tuulet emmekä mielestäni saa kasvattaa heistä kopioitamme tai ajattelemaan kuten me ajattelemme. Meidän on annettava heille mahdollisuus ajatella meidän asettamiemme rajojen yli. On totta, että ihmisen kannattaa muistaa historiansa ja kokemuksella on paikkansa niin politiikassa kuin tavan elämässäkin. Mutta emme saa jumittua tuijottamaan 1950-luvun oppikirjoja tai noudattamaan vuosikymmeniä vanhoja käytäntöjä ja normeja, vain siksi että olemme liian peloissamme kokeillaksemme jotain uutta, jotain jolla tähän yhteiskuntaan saataisiin aidosti luotua palanen sitä peräänkuulutettua hyvinvointia.

Lisäksi meidän on kysyttävä itseltämme, kenen tai minkä hyvinvointia haluamme rakentaa? Ihmisen vai markkinatalouden? Markkinataloudella on vuosituhansia vanhat perinteet, se on kuulunut ihmiskunnan historiaan tavalla tai toisella aina. Se on erottamaton osa koko maailmamme toimintaa. Mutta kumpi oli täällä ensin, raha vai ihminen? Mistä tulee aito hyvinvointi ihmiselle, maapallollemme ja muille eliöille, jotka maapalloa asuttavat? Eikö hyvinvointi tule yhdessäolosta, välittämisestä, fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä, perheestä, itsensä kehittämisestä ja haastamisesta, omaksi itsekseen syntymisestä, osallisuudesta, yhteydestä luontoon ja eläimiin? Emmekö ennemmin asettaisi näitä asioita tavoitteellisiksi jokaiselle yksilölle?

Tämän hetken järjestelmässämme luotamme aivan liikaa rahan ja riittävän toimeentulon tuomaan ”hyvinvointiin”. Järjestelmä pyrkii takaamaan yksilölle pelkästään tämän, siinäkään täysin onnistumatta. Sen lisäksi se asettaa lähes ylitsepääsemättömiä haasteita ihmiselle auttaa itseään. Tässä maassa on paljon yhteisöllisyyden ja osallisuuden puuttumisesta johtuvia mielenterveydenongelmia. Paljon on kuitenkin ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa itseään omien voimavarojensa puitteissa, tavoitella elämänlaatua ja tuoda oman panoksensa yhteiskunnan toimintaan. Heille kynnys työelämään pääsemiseen ja itsensä auttamiseen on kuitenkin käytännössä nostettu liian korkealle. Järjestelmä ei juurikaan kannusta ihmistä itsensä auttamiseen, työelämään pyrkimiseen tai osallistumiseen. On pelkästään yksilön omista voimavaroista kiinni, kuinka paljon hän jaksaa taistella elämänsä puolesta. Suomessa asuu paljon huonosti voivia ihmisiä ja tämän tulee olla yhteiskuntamme suurin huolenaihe ja asia, jonka vuoksi taistelemme. Sillä kun ihmiset voivat hyvin ja heidän pääsyään työelämään ja osalliseksi yhteiskunnan toimintaan helpotetaan sen sijaan, että sitä vaikeutetaan naurettavilla byrokraattisilla pykälillä, he tulevat tuottaviksi osaksi yhteiskuntaa, jolloin monien palvoma markkinatalouskin voi paremmin. Yleinen hyvinvointi lisääntyy, eriarvoisuus vähenee, harmaa talous ja rikollisuus vähenevät, yhteiskuntavastaisuus ja jopa mahdollinen terrorismin uhkakin pienenee. Jos tällainen päivä vielä koittaa ja elintärkeitä muutoksia Suomessa todella saadaan aikaiseksi, ehkä voimme jonain päivänä liittää sanan ”hyvinvointi” sanan ”valtio” etuliitteeksi.

Lopuksi kiitän lukijaa tekstini lukemisesta ja siirrän pallon sinulle. Millaisessa Suomessa ja maailmassa sinä tahdot elää? Millaisten asioiden puolesta sinun kynäsi savuaa? Mitä asioita sinä haluat elämääsi tänä päivänä ja mitkä arvot ovat elämäsi valintojen takana? Kehotan lukijaa pohtimaan näitä, ei minun takiani, vaan sinun takiasi. Sinun Suomesi takia. Ja lopulta -meidän kaikkien Suomen takia.

Loppuuko tää ikuinen asioiden selvittäminen koskaan?

Odotan tuskaisena pääseväni linjojen läpi, välillä kuuluen kerran *tuuut* ja muutoin tuota ärsyttävää ininää muistuttaa ihmeellistä piippausta. Eikö näihin virastoihin tosiaankaan pääse ilman puolen tunnin jonottamista? Vihdoin ja viimein kun pääsen läpi ja saan jonkun edes kiinni puhelimen toisesta päästä, saan korvia vihlovan vastauksen... "Joo, sun pitäis soittaa tonne Pohjoselle puolelle, että he vastaa tässä kohtaa tuosta tilanteesta, mutta muuten mä olen sun sosiaalityöntekijä." En ole ikinä pitänyt siitä, että sitä luulee soittavansa oikealle henkilölle ja sitten pistetäänkin soittamaan toiselle ja taas toiselle; miksei virastojen kanssa vaan voisi hoitaa asioitaan yhdestä numerosta? Osataan sentään tässä virastossa, vai saisiko sanoa laitoksessa, antaa numero kelle voi soittaa ja tiedustella asioista. Oikeastaan selvitellä niitä, kun kerran itse mokaavat.

Ja eikun taas odottamaan tuskaisesti luuri kädessään... Kuulemaan varattua tuuttausta... Kylläpä tämä yksin elijän elämä voikin taas olla niin helppoa! Tosin eihän ne asiat valittamalla parane, mutta se että on vain tunti aikaa saada viraston ihminen kiinni ei riitä lähes ollenkaan. Hyvä jos vain murto-osa pääsee juuri samana päivänä linjojen läpi kuin sinä; niin moni soittaa jokaisena arkipäivänä. Eihän näiden virastojen kohdalla auta muu kuin soittaa aina vain uudestaan ja uudestaan, mutta riittääkö se oma pinna siihen uudelleen ja uudelleen soittamiseen?
Siitä huolimatta minä kuitenkin soitan ja yritän päästä linjojen läpi, saada ihmisen kiinni ja ehkä lopulta - toivottavasti- saada selvitettyä heidän tekemän virheensä.


 
Sama kuin toisessa virastossa, eivät siellä voi myöntää virhettään; en muka ole toimittanut kopiota vuokrasopimuksesta - pyhpah sanon minä! Aivan varmasti olen ottanut kopion ja toimittanut sen heille; kopion otin vieläpä paikan päällä asiakas käytössä olevalla kopiokoneella. Kehtaavatkin väittää etten ole toimittanut heille kopiota...
Sitä tulee vain miettineeksi, että loppuuko tää taistelu tukien takia koskaan tiettyjen tahojen kanssa?
Elämä ei oo helppoo, mut se on se paras opettaja tässä maailmassa.

-Ronnie