Jännitystä, hermostuneisuutta, hauskuutta, ilonhetkiä... Riittääkö sanat kertomaan kaiken?
Keskiviikkona alkoi meidän matkamme Tyttötyön seminaariin Veeran kanssa. Odottavan aika on aina pitkä; voisko se bussi tulla sit jo, en jaksais odottaa enää.
Bussimatka lentokentälle meni aivan normaalisti niinkuin aina mulla menee jos on seuraa, pientä keskustelua ilmassa ja ikkunasta ulos katsomista; olihan Kärsämäen jälkeen seutu aivan uutta ja vierasta mulle.
Jännitys alkoi tiivistymään vähitellen letokentän lähestyessä. Näkymät oli hienot, en ollut aikasemmin käynytkään edes lentokentällä, saatika sitten lentänyt! Uusia kokemuksia siis tulossa, JeJe.
Lentokentälle päästyämme, menimme istuskelemaan kahvilaan ja odottelemaan, että päästäisiin koneeseen-se hetki oli itselleni oikein jännittävää.
Lentokenttä vai terminaali, vai miksikä sitä sitten ikinä kutsuttiinkaan, oli aivan tyhjä niinkuin autiotalo. Olimme ainoat asiakkaat Veeran kanssa kentällä kun saavuimme sinne. Myöhemmin, vähitellen alkoi tulemaan sentään hieman enemmän porukkaa- se kuva minkä sain Turun lentokentästä ei ehkä ollut ihan juuri se mitä se olisi voinut olla. Ketään ei ollut missään, vain me kaksi odottamassa lentomme lähtöä, seuraavan päivän H-hetkeä. Joka puolella oli vain niin tyhjää ja autiota; oliko tämä muka lentokenttä?
Tulli tarkastuskin meni aivan hienosti, oli mukavaa kun Veera hieman kertoi miten nää jutut lentokentällä menee, ettei mikään sitten tule ihan puun takaa. Toki jännitin sitä hetkeä, kun piti kävellä sen ihme portin läpi-mitä jos se oikeesti alkaakin mun kohdalla piippaamaan? Mitä mä sitten teen? Pystynkö olemaan nauramatta siinä hetkessä, kun virkailija tutkii?
Mikään ei alkanut piippaamaan ja päästiin istuskelemaan lähelle porttia.
Siinä sitten lueskeltiin pöydässä olevaa lehteä ja juteltiin aika lailla kaikkea, seminaariin liittyen, lehdessä olevista jutuist ja luultavasti kaikesta muustakin. En nyt juuri muista mistä kaikesta juttelimmekaan, kun tuntui että juttelimme aika paljon- tai sitten se olin mä joka vain puhui ja puhui.
Odotimme varmaan puoli tuntia tai jotain sinne päin, että päästäisiin koneeseen; se hetki tuntui mielestäni elämäni pisimmältä ajalta sillä hetkellä. Olisin jo halunnut mennä heti koneeseen.
Pääsimme menemää siitä check in jutusta vai mikä se nyt olikaan, hieman ennen kuin koneeseen sai mennä. Silloin alkoi vielä enemmän tulemaan se olo, että päästäis jo koneeseen. Jouduimme menemään koneeseen ulkokautta ja pyysin jos Veera voisi pitää lippuani sen verran että saisin takkini päälle. Taisin huitaista vahingossa Veeraa, vai huitasinkohan sittenkin oman käteni lippuuni kun olin ottamassa lippuani takaisin?
Nähtyäni koneen, mietin vain mielessäni kuinka pieni se oli; taisin todetakin sen ääneen.
-Ronnie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Blogi-juttuja saa mielellään kommentoida ja rakentavaa kritiikkiäkään ei pelätä! Kommentit tullaan kuitenkin ensin hyväksyttämään Turun Tyttöjen Talon työntekijällä. Tästä johtuen, kommentit tulevat näkymään viiveellä. Kiitos kommenteistasi!