tiistai 30. elokuuta 2016

Anne Frank - tyttö joka elää, vaikka on kuollut

Kävin eilen Anne Frank -talossa Amsterdamissa. Matkustin tänne varta vasten päästäkseni vierailemaan taloon. Tiesin, että se olisi upea kokemus, mutta että niin upea. En ole koskaan käynyt yhtä kiinnostavassa museossa enkä muista myöskään toista museokokemusta, jossa kaikki vierailijat olisivat niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. No, ehkä sellaisen kokemuksen voi saada Auschwitzista. Sinnekin menen sitten joskus. Jos uskallan. Tarvitsen jonkun pitämään kädestä kiinni.

Liikutun Anne Frankin tarinasta kerta toisensa jälkeen. 

Anne Frank -talo sijaitsee Prinsengrachtilla Amsterdamin keskustassa. Kyseessä on Anne Frankin isän Otto Frankin yrityksen toimistorakennus. Rakennuksen ullakko oli pitkään tarpeeton, mutta sille tuli yllättävää käyttöä, kun toinen maailmansota alkoi ja Saksa miehitti Hollannin. Juutalaisten olot kävivät Euroopassa yhä tukalammiksi ja tukalammiksi. Kiellettiin luistelu, pyöräily, uimarannat, elokuvateatterit - eikä kukaan osannut kuvitella, että se oli vasta alkua.

Vaihdoehtoja oli kolme. Paeta, antautua tai piiloutua. Frankin perhe yritti pakoa. He olivat ensin paenneet 30-luvulla Saksasta Alankomaihin, mutta sitten alkoi sota. He anoivat turvapaikkaa Yhdysvalloista, mutta eivät päässeet. Antautuako sitten? Ne sulkevat meidät leireihin. Ei. Piiloon. On mentävä piiloon. Sopiva piilo oli missäs muuallakaan kuin yrityksen ullakolla. Sinne he rakensivat kodin. Se oli koti niin paljon kuin ullakkoasunto, josta ei saa poistua, voi vain olla. Piileskelijöitä oli kahdeksan: Frankin perhe (vanhemmat Otto ja Edith, tyttäret Margot ja Anne), perhe van Pels (vanhemmat sekä poika) ja Frankin perheen tuttava Fritz Pfeffer. Heillä oli apunaan neljä Otto Frankin alaista, jotka toimittivat heille elintarvikkeita, lääkkeitä ja uutisia. Ilman auttajia kaikki olisi ollut mahdotonta.

Piilopaikassa piti päiväsaikaan olla hyvin hiljaa. Ikkunat oli peitetty verhoilla eikä verhoja saanut raottaa senttiäkään. Ruuaksi oli pääasiassa perunoita ja kaalia, sillä elintarvikkeista oli sodan aikana pulaa. Ulos ei tietenkään päässyt. Voi vain kuvitella, millaista on elää kahdeksan ihmisen kanssa pienessä asunnossa yli kaksi vuotta. Yksityisyyteen ei ollut mahdollista. Piileskelijöiden välillä oli kovia riitoja ja kaikkien mielenterveys oli hajalla.

Koko tämän ajan Anne kirjoitti päiväkirjaa. Päiväkirjan hän oli saanut 13-vuotislahjaksi. Kyseinen päiväkirja oli nähtävillä museossa. Hän kirjoitti hyvin yksityiskohtaisesti elämästä piilopaikassa ja teki tarkkoja havaintoja. Hän haaveili myös kirjailijan urasta. Kun radiossa sanottiin, että kirjeet ja päiväkirjat tulevat olemaan tärkeää aineistoa sodan jälkeen, Anne alkoi haaveilla päiväkirjan julkaisemisesta ja alkoi kirjoittaa siitä julkaisukelpoista versiota.

Ehkä kaikkein koskettavin juttu museossa olivat vaakaviivat, joita oli keittiön seinässä. Niiden vieressä oli kirjaimet M ja A sekä päivämäärät. Sitä seinää vasten äiti Edith oli mitannut tytöt silloin tällöin seuratakseen heidän kasvuaan. Anne kasvoi piilossa kolmetoista, Margot viisi senttiä. Vaikka elämä oli passiivisessa tilassa, silti tytöt kasvoivat. Vaikka sota pysäytti elämän, se silti jatkui. He kasvoivat naisiksi ja heillä oli unelmia. He puhuivat siitä, mitä he tekisivät sodan jälkeen. Anne halusi pyöräretkelle ja uimaan. Rouva van Pels halusi syödä suklaakakkua.

Mutta aikaa sodan jälkeen ei koskaan tullut. Ei heille.

He piileskelivät asunnossa heinäkuusta 1942 elokuuhun 1944. Tarkalleen elokuun neljänteen päivään, jona Gestapon miehet siirsivät oven edessä olleen kirjahyllyn sivuun ja vangitsivat piileskelijät. Joku oli ilmiantanut heidät. Koskaan ei saada tietää, kuka se oli. Annen päiväkirja jäi piilopaikkaan.

Perhe vietiin Westerborkiin, missä heidät hajotettiin eri leireihin. Anne ja Margot pääsivät samaan leiriin, Bergen-Belseniin. He kuolivat vain kuukautta ennen leirin vapauttamista.

On esitetty, että Anne Frank olisi elämänjanonsa ansiosta kyennyt selviämään leiriltä hengissä. Hänen siskonsa kuitenkin kuoli hieman ennen Annea. Tällöin Anne antoi periksi eikä jaksanut enää taistella vastaan.

Otto Frank oli ainut, joka selvisi keskitysleiristä elossa. Hän tiesi vaimonsa Edithin kuolleen, mutta jaksoi viimeiseen asti toivoa, että tyttäret olisivat elossa. Kun tieto tyttärien kuolemasta tuli, auttaja Miep Gies antoi Ottolle Annen päiväkirjan, jonka oli pelastanut piilopaikasta. Otto luki päiväkirjan hyvin hitaasti. Hän oli tiennyt päiväkirjasta. Silti hän ei ollut osannut arvata, miten paljon Anne oli kirjoittanut, miten hyvää ja kypsää teksti oli ja miten syvällisiä ajatuksia Annella oli. Päiväkirjan Anne ei ollut ollenkaan samanlainen Anne, jonka Otto oli tuntenut tyttärenään!

Anne oli toivonut voivansa jonain päivänä tulla kirjailijaksi. Otto päätti julkaista päiväkirjan. Sen nimeksi tuli Het Achterhuis - Piilopaikka. Suomessa kirja tunnetaan nimellä Nuoren tytön päiväkirja.

Nyttemmin päiväkirja on käännetty yli 70 kielelle. Se on ollut suurena inspiraationa mm. tyttöjen oikeuksien puolestapuhujalle Malala Yousafzaille. Päiväkirja kuvaa hyvin tavallisen nuoren tytön elämää sodan myllerryksen keskellä. Se kertoo siitä, miten ihminen yrittää katastrofin ja pelonkin keskellä elää mahdollisimman normaalia elämää.

Mietin usein, mitä Annesta olisi tullut, jos hän olisi selvinnyt. Päiväkirja ei ole mikään ihan kiva nuoren tytön kirjoittama kuvaus arjesta, vaan syvällinen ja pohdiskeleva teos elämästä ahtaassa asemassa sodan keskellä. Annesta olisi varmasti tullut kirjailija. Hänen tarinansa olisi erilainen, jos hän olisi selvinnyt, mutta se olisi ilman muuta tärkeä.

Ja toinen asia, jota mietin. Jos Frankin perheen turvapaikkahakemus olisi hyväksytty Yhdysvalloissa, koko perhe olisi saanut elää. Niin.

"Ei meistä kukaan halua ajatella, että holokausti tapahtuisi uudestaan, mutta se voi tapahtua uudestaan." - yhdysvaltalainen museovieras

"Anne Frankin entäpä-jos -haaveet ovat meidän mahdollisuuksiamme."

"Olen Annelle velkaa elämäni. Jugoslavian sodan aikana päiväkirja oli ainut, joka piti minut elossa, ainut, joka piti minut järjissäni." - Jugoslavian sodasta selvinnyt nainen

"Jotta voimme rakentaa tulevaisuutta, meidän on tunnettava menneisyys." - Otto Frank (1889 - 1980)

"Tiedän, mitä haluan. Minulla on tavoite, minulla on omat mielipiteet, minulla on usko ja minulla on rakkaus." - Anne Frank (1929 - 1945)


- Aoda

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogi-juttuja saa mielellään kommentoida ja rakentavaa kritiikkiäkään ei pelätä! Kommentit tullaan kuitenkin ensin hyväksyttämään Turun Tyttöjen Talon työntekijällä. Tästä johtuen, kommentit tulevat näkymään viiveellä. Kiitos kommenteistasi!