Lätkä Huumaa

Muistaako joku teistä kuulleensa seuraavan kysymyksen useammin kuin vain kerran elämänsä aikana: Missä olit ja mitä teit tuona maagisena hetkenä kun suomi voitti jääkiekon MM-kultaa toukokuussa 1995?

Itse muistan missä olin hyvinkin selvästi. Istuin kotona tv:n äärellä niin kuin yli 2 miljoonaa muutakin suomalaista. Osalla työpaikoista seisahtuivat työt sillä hetkellä kun Suomi aloitti finaalin Ruotsia vastaan. Muistan sen uutisista.

Olin tuolloin 11-vuotias ja siltikin muistan pelin selvästi ja tuon jälkeisen huuman. Aamulla kouluun mennessäni koko luokalla oli käynnissä villit juhlat ja oli syntynyt uusi suomalaissankari joka jäisi ikuisesti historiaan. Ville Peltonen. Pelaaja numero 16, jota olin mm. itse kannattanut jo vuodesta 1992.

Kolmen viikon päästä meillä oli tarkoitus olla naamiaiset koulussa ja arvatkaapa vain kuinka moni tuli pukeutuneena lätkäpelaajaksi tai Leijona-faniksi?

Vuodet kuitenkin kuluivat ja mestaruus jäi haaveeksi seitsemässä finaalissa johon olimme yltäneet. Siltikin suomalaiset - itseni mukaan lukien - odottivat vuosi toisensa jälkeen, että kyllä se sieltä tulee kun tarpeeksi odotetaan. Luottamus suomalaiseen jääkiekkoon vei meitä faneja eteenpäin. Viimeiset vuodet jäivät itkunsekaisiin ja pettyneisiin tunteisiin, mutta joka vuosi jaksoin uskoa uudestaan siihen mahdollisuuteen, että vielä jonain päivänä.

Venäjälle neniin antaminen toistamiseen teki hyvää ja kavereiden kanssa hypimme ilosta: Oltiin finaalissa ja vastaan tuli Ruotsi. Rakas vihollinen. Miten hienoa olis maksella heille kalavelkoja monien nöyryytysten jälkeen. Mielessä hiipi kuitenkin se vanha peikko. Mitä jos taas? Oliko sittenkään hyvä saada Ruotsia vastaan?

Kun kiekko putosi finaalipelissä jäähän alkoi hillitön jännittäminen. Ensimmäinen osuma Ruotsille tuntui vievän epätoivoon, taasko tässä käy näin? Miksi aina me?

Epätoivo alkoi vaihtua iloksi 5-1 kohdalla. Se oli sellainen lukema josta edes Ruotsi ei nousisi. Liian vähän peliaikaa oli lähellä. Summeri soi. Se oli siinä, kauan odotettu mestaruus. Suomi oli jälleen valmis menemään sekaisin. Ja sehän meni.

Kultajuhlat olivat käynnissä muutaman viikon täydellä teholla. Itsekin todistin toisena yönä voiton jälkeen alastomia ihmisiä juoksemassa liikenteen seassa ja grillin katolla. Joka paikassa roikkui ja kiipeili ihmisiä Suomen lippuineen. Autojonot matelivat torilla. Jokaisesta roikkui vähintään kaksi lippua ja monia ihmisiä.

Turun järjestämissä kultajuhlissa tajusin sen kunnolla. Leijonat olivat järjestäneet meille jotain hienoa ja jotain mistä Suomen kansa voisi aina olla ylpeä. En tiedä muuta hetkeä jolloin suurin osa Suomen kansasta olisi ollut ystäviä keskenään näin innokkaasti. Halailua riitti ja onnitteluja. Kaikilla oli voimakas yhteen kuulumisen tunne ja kun Mikko Koivu nosti Aurajoella "jätkää" tiesin, että halusin kokea tunteen pian uudestaan, sillä se oli jotain ainutlaatuista, jotain joka toi Suomen kansan yhteen.

T: Axuli83