Olen rakas

Tässä Tyttöjen Talon MEME-mediaryhmäläisten Olen rakas -digitarina. Videossa seitsemän rohkeaa nuorta naista kertoo pienen tarinan siitä, miten joskus on ylittänyt itsensä!

Toimintaa rahoittaa Opetus- ja kulttuuriministeriö

Kiltin tytön tarina

Kiltti tyttö tekee mitä käsketään. Tyttö vastaa kyllä, vaikka hän ajattelee: EI!!! Hän kyseenalaistaa kyllä monet käskyt, sanomattomat toiveet ja odotukset. Silti hän tottumuksesta alistuu ja yrittää olla sitä, mitä hän kuvittelee muiden häneltä odottavan. Kerta toisensa jälkeen kiltti tyttö pettyy itseensä ja muihin. Kuinka tyttö uskaltaisi löytää oman tahtonsa ja muuttua näkyväksi?

Vähitellen, vuosien myötä, kiltille tytölle valkenee, että myös hän on yksilö, jonka mielipiteillä, toiveilla, tarpeilla, hyvinvoinnilla - siis juuri HÄNELLÄ - on merkitystä. Kovan harjoittelun myötä tyttö oppii kuuntelemaan itseään ja tietää, ettei kukaan muu voi hänen valintojaan sanella. Kiltti tyttö on silti edelleen kovin haavoittuvainen, ja näkyväksi tuleminen vie voimia. Välillä onkin helpompaa vain olla näkymätön. Tyttö kuitenkin jatkaa sinnikkäästi harjoittelua.

Kiltti tyttö on vihdoin matkalla kohti omannäköistään elämänpolkua.

Silloin, kiltti tyttö:

    ei pelkäisi jättää täyttämättä muiden toiveita ja odotuksia

    ei tekisi palveluksia muille itsensä kustannuksella

    ei kantaisi vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestään

    ei joustaisi omista tarpeistaan ja rajoistaan

    valitsisi elämänpolkunsa ITSE.

Silloin tyttö ei enää alistuisi olemaan kiltti tyttö. Päivä päivältä kilttinä olemisen taakka kevenee, ja lopulta, jonakin päivänä, kun tyttö ei huomaakaan, taakka on jo kovin kevyt. Tytöstä tulee Minä.

Metsän rauhassa

Minä oikeastaan pidän todella paljon olla metsässä. Monestakin syystä. Kerron muutaman syyn ainakin.

1. voin olla rauhassa ja miettiä asioita.
2. saan paljon kirjoitusaiheita.
3.Siellä on  ihanaa kuunella metsän ääniä.
4.Saan olla yksin eikä ketään häiritse
5. Metsän rauhassa on hyvä kirjoitellakin, kun siellä on vain eläinten ääniä.


 Tässä on myöskin muutama kuva. Ne ovat lempipaikojani. Tai sellaisi, joissa viihdyn joistain syytä. Kävelen usein metsässä  mietien asioista. Sain tämän innostuksen kesälomalla, kun olin sukulaisten luona. Metsä on on kaunis ja sieltä saa paljon  kirjoistus ideoita ja etenkin siellä saa paljon hienoja maisema kuvia. Tässä samalla voi vain arvata, että mulla uusia harrastus. Pidän kuvaamisesta ja se on  yks sys miks olen paljon metsässä, koska sieltä saa paljon upeita kuvia. Kesällä kun valoissa ja näkee hyvin paljon eri värejä, kun kukkat kasvaa niin hyvin kaunista, sykysllä puista tippuu lehdet niin tulee syksyn eri värejä. Talvella siellä hyvin liukasta. Talvisin en siellä kovin paljon viihdy, mutta kesä,kevät ja syksy aikaan siellä vietän useinkin  aikaa.

Tämä kivi on yks lempi paikoista, jossa käyn vain

 kirjoitamassa

Tämä oli vain nin kauniin näköinen kuva. vaikka puissa ei ole enää lehtiä,

Tämä oli jollain tavalla hauskan näköinen  puu ja sen muoto.

Tämän kannon päällä on hyvä lehvähtää, jopa solmia kengät nauhat, jos tarvii

Tämä kuva ei oikeastaan ole metsästä vaan yhdestä puusta, joka oli minun tuttun puussa. Sain luvan otaa kuvan ja laittaa tänne. oli jotenkin ihmeelistä miten läheltä sai kuvan. Miten tämä lintu tuli lähellä asuin aluetta.

Pyjamabileiden kirjava kansa

Turun Tyttöjen Talolla vietettiin pyjamabileita Ke 28.10.2015. Monenlaisia pyjamia on ollut ja erinlaisia tarinoita  kerrottu. Kävimme ottamassa kuvia ja  kyselemässä pyjamatarinoita.

Olin kaverin kanssa kaupungilla etsimässä kaverille yöasua. Kaverin mielestä kuosi sopi minulle kun apina kuvasti hyvin minua.

Ostettu jostain halpakaupasta, söpö kuosi, mutta löytää harvoin kaupoista Suomessa. Minusta kiva kuvio, poroja.

Kuosissa näkyy Aurajoki ja Aurasilta. Ostettu Molly Ohlsonilta, Vallilan kuosi, josta löytyy myös eri värejä ja tuotteita, esim. kasseja.

Nukahdan joskus iltaisin farkut jalassa sohvalle. Farkut on ostettu kirpputorilta.

Lasten senttikoon pyjamahousut, aika vanhat, sain ne joskus lapsena joululahjaksi. Kangas on jo tosi kulunutta.

Leopardihuivi. Teki joskus mieli ostaa jotain eläinkuvioista. Aloin käyttää tätä sen jälkeen kun yhdellä Tyttöjen Talon työntekijällä oli usein jalassa leopardihousut.

Suomesta ostettu paita, sain sen isosiskolta.

Ostin kirpputorilta. Nanson mekko ja maksoi 3e.

Ostettu jostain kauheasta H&M:stä, en ole ylpeä tästä tarinasta.

Lempparikotihousut, suomalaisen suunnittelijan (Jeti) kuosi. Olin kuvaamassa kun heillä oli muotinäytös ja sain housut palkaksi.

Löysin itseni

Palaan hiukan aikaa taaksepäin. Olin heinäkuussa minun ihanan serkun luona, jossa tajusin, että voin olla juuri se oma itseni. Ne ihmiset, jotka minusta välittää  eivät hylkää minua. Teen minä mitä vain, niin he ovat tukenani. Serkkuni luona sain itsetuntoni takaisin. Minä tajusin paljon asioita siellä ja tunsin oloni tärkeäksi. Olin onnellinen ja iloinen. Nyt voin olla juuri se joka olen. Serkkuni on minulle kuin sisko, joka arvostaa minua ja lohduttaa silloin kun sitä tarviin. Minulla on myös ystäviä, jotka hyväksyy minut ja he lohduttavt minua.  Arvostan sitä. 

Minä olen etsinyt itseäni jo pitkään. Halusin tietää kuka tai ketä olen, mutta en saanut tietää. Olin hukassa ja päättänyt luovuttaa. Toivo oli mennyt ja päätin antaa olla. Yhtenä päivänä kaikki muuttui. Katsoin silloin peliin ja kaikki muuttui. Löysin itseni ja sain tietää kuka olen. Minä olen juuri se joka olen, eikä muiden mielipiteet saa lannistaa minua, mutta tapahtui silloin muutakin.

Päätin aloittaa uuden elämän toisessa paikassa ja sainkin toisen asunnon, jossa voin aloittaa kaiken alusta. Minulla kesti pitkään, että löysin itseni ja se oli hyvin vaikeaa. Minä teen omat päätökseni ja ne jotka arvostaa mua hyväksyy myös ne. Ovat ne sitten mitä vain. Se on minun elämä, ei heidän. Ne jotka ei arvosta minua sellaisena kuin oon voivat kadota minun elämästä. En Tarvii sellaiaisia minun elämään. Minulle  suku, ystävä, perhe on tärkeitä. Heidän vuoksi voisin tehdä mitä vain.

Tiedän, he ovat onnellisia myös, jos minä olen. Minun hyvinvointi on heille tärkeää. Heidän hyvinvointi on myös minulle tärkeää.

No niin, eli minusta jokainen saa olla sellainen kuin on, kenenkään ei tarvitse esittää jotain muuta kuin on. Ne jotka ovat sinun elämän arvoisia, hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. He eivät hylkää sinua silloin kun sinulla on vaikeaa. Silloin he tukevat sinua, he auttavat sinua. He ovat ne joille voit itkeä, nauraa, huutaa ja olla se joka olet. Ole oma itsesi. Älä koskaan häpeä itseäsi. Tiedän, että itsensä hyväksyminen on hankalaa ja siihen menee aikaa, mut lopputulos on ihanaa. Ja siitä tulee hyvä olo. Se voi viedä vuosia, mutta kyl sen löytää.

Muista et oot tärkeä sellaisena kuin olet. Niiden keiden seurassa juodut esitämään ja olemaan erilainen, eivät ole mielestäni sinulle niitä oikeita ihmisiä. Mielestäni heidän pitäis hyväksyä sinut sellaisean kuin olet.

Jokainen, joka lukee tämän tekstin, on arvoaks ja tärkeä ihminen. Ja toivon, että ymmärrätte, että tarkoitan tällä vain sitä, että itse löysin ja opin hyväksymään itseni. Toivon teille samaa, toivon sitä jokaiselle teille.

Ihmissushteet mietityttävät jälleen

Kesä, tuo ihmeellinen aika vuodesta. Aurinko paistaa, puistot täyttyvät ihmisistä niin kuin jokirantakin, toiset tapaavat uusia ihmisiä toiset taas ei. Toiset aloittavat parisuhteen, toiset eivät. Parisuhteen alkaessa usealla jää kaverit sikseen aluksi, toisilla taas kaverit jäävät vuosiksi sikseen. Kaveruus/ystävyys suhteet noin muutenkin.. Toiset saavat lapsen/lapsia toiset taas ei.

Sitä tulee aina näin kesäisin mietittyä, kun on tässä nyt kahtena kesänä putkeen kiinnittänyt huomiota siihen, että aina näin kesän alussa Facecbook täyttyy niistä ilmoituksista "parisuhteessa", "naimisissa" tai sitten "odottaa lasta", että milloinkohan sitä itse löytää itselleen sen "oikean" kumppanin. Vai löytyykö sitä ollenkaan? Jääkö sitä kuitenkin yksin? Eikö ne unelmat käykään toteen, siis ne kaikista suurimmat ja melkein koko elämän mittaiset unelmat? Tai miksi aina kaikki muut saavat sen mitä itse on aina halunnut ja haaveillut? Miksei sitä itse voisi kokea sitä onnea ja löytää se joku jota voisi oikeasti rakastaa ja saada se oma perhe?

Ehkä myös tämän hetkisessä elämäntilanteessakin sitä tulee väkisinkin mietittyä vähän kaikenlaisia asioita, kuten juuri noita. Välillä enemmän tai vähemmän. Lähipäivinä, yksi mikä nyt on ehkä eniten mietityttänyt on tämä mun iänikuinen "ongelmani" kaverit/ystävät.
Tällä hetkellä mulla kaksi todellisen tärkeää ystävää joille puhua kaikesta. Aivan kaikesta, häpeilemättä yhtään mitään. Eli tulee siinä sitten itku toisen nähden tai ei, mitään ei tarvitse hävetä, nolostua, pystyy näyttämään ne kaikki tunteet, vihasta suruun. Ja kyllä, kyllä sitä tulee kavereillekin näytettyä ne tunteet, mutta ei niitä kaikkia. Itse en, tai ainakin yritän olla, näyttämättä vihaa tai kiukkua kavereilleni. Ne harvat hyvät kaverit tosin huomaa sen jos jokin ottaa päähän, mutta jos asiasta kertoo niin se kiukku tai viha ei ole siinä mukana. Noille kahdelle ystävälle kun kertoo, niin ne tunteet 100% mukana. Ja hei älkää ymmärtäkö väärin, oli kyseesä sitten kaveri tai ystävä niin he ovat kaikki tärkeitä mulle.

Noihin kahteen ystävään pystyy luottamaan niin eri tasolla mitä luotan kavereihin. (Luotan kyllä kavereihinkin, mutta sitten kun puhutaan lähes 10 vuoden tuntemisen jälkeen niin se luottamus niin eri tasoa muihin verrattuna.)

He ovat auttaneet mua silloin kuin apua olen tarvinnut ja päinvastoin mä olen auttanut heitä silloin kuin he ovat sitä tarvinneet. Auttamisesta pääsenkin oikeastaa siihen isoon "ongelmaan" mikä saattaa vain olla pelkkää valheellista tuntemusta, mutta myös harvinaisen totta.
Olen tosiaan tullut miettineeks näitä kaveri suhteitani todella paljon, kun elämäntilanne ei ole tällä hetkellä mikään paras mahdollinen. Saatan kuulostaa ehkä hieman itsekkäältä, mutta eiköhän se ole sallittua?

Mä yritän olla mun kavereille kiva, mukava ja auttaa heitä jos he apua tarvitsevat, tukea ja kuunnella jos on murheita ja tarvitsee kuuntelevaa korvaa ja tukevaa olkapäätä johon voi tarvittaessa päästä ne tuskaiset kyyneleet. Mutta miksi ihmeessä, musta tuntuu, että osa mun kavereista kaikkoaa jonnekin hamaan kaukaisuuteen juuri silloin kuin minä olisin apua vailla? Tai sitä kuuntelevaa korvaa ja tukevaa olkapäätä johon voisi ne tuskaiaset kyyneleet päästää? Olen aiemminkin tätä samaa miettnyt ja ehkä jopa josksu kirjoittanutkin tästä samaisesta aiheesta, mutta miksi?

Itseäni alkaa suoraan sanoen ottamaan päähän se, että multa kyllä voidaan sitä apua pyytää ja tukea, mutta itse en saa mitään takaisin. Siinä alkaa vähitellen miettimään, ovatko ne oikeasti mun kavereita vai haluavatko he vain hyväksikäyttää mun avuliaisuutta? Vai miksi se tunne on se mikä mulla on; miksi antaa jos ei koskaan saa mitää takaisin?

Toinen näistä ystävistäni sanoikin mulle taannoin, että ehkä mä yritän liikaa olla se mukava, kiva ja auttava kaveri; ehkä jopa jollain tavalla yrittäisin miellyttää heitä. Sanoin tosin vastaan heti tuossa miellyttämisen kohdalla, sillä itse en koe, että yrittäisin miellyttää ketään. Mutta mitä jos se onkin tuo alitajunta joka yrittää miellyttää, enkä vain itse tajua sitä?

Välillä olisi kiva tietää miks ne kaverit tuppaavat kaikkoamaan aina jonnekin silloin kun itse tarvitsisi vuorostaan sitä apua ja tukea. Mutta ei sitä jaksa joka kerta alkaa kyselemään kun vastaukset ovat "jaa'a en voi tietää" sorttisia. Mistä johtuen päätinkin yrittää olla itsekäs ja kamala ihminen siinä suhteessa, että he joilta en ole sitä apua saanut silloin kun sitä olen tarvinnut niin en tule sitä myöskään heille antamaan.

Itse yritän parhaimpani mukaan toimia toisia kohtaan sillä tavalla kuin haluaisin heidän toimivan mua kohtaan, mikä tuntuu menevän penkin alle. Mutta hei kaikista kriiseistähän selviää aina... Kavereiden ja ystävien tuella, mutta missäs ne kaverit olivatkaan? Kaksi ystävää kyllä auttaa ja tukee ja yksi kaverikin. Entä ne muut? Miksei heiltä saa mitään vaikka kuinka yrittäisi? Yritänkö vain liikaa, tai autanko heitä liikaa? Olenko mä vain se "helppo nakki" jonka puoleen voi kääntyä silloin kuin asiat mene nappiin, mutta ei silloin kun ne asiat menevätkin nappiin?

No kaikesta tämän hetken asioista huolimatta, olen kiitollinen niistä vähäisistäkin kavereista ja ystävistä joille voi puhua jopa niistä kipeimmistäkin asioista
Tässä kohtaa ei oikeastaan voi muuta tehdä kuin mennä päivä kerrallaan eteenpän ja ajatella positiivisesti.

Oikein makeaa kesää kaikille!

-Frankie

Uskallanko muuttua, olla keskeneräinen?

There is a crack in everything.

That's how the light gets in. (Leonard Cohen)

Nyt, tässä hetkessä, seison valintojen edessä. Tie, jota olen kulkenut viimeiset vuodet, on tulossa päätökseen. Tuntuu erikoiselta, että minulla todella on mahdollisuus valita toisin. Valita jotain sellaista, mikä tällä hetkellä tuntuu hyvältä. Myöhemminkin voi aina, todellakin, aina valita uudelleen. Elämä on keskeneräistä. Vielä en tiedä, mitä ensi syksy tuo tullessaan. Joka tapauksessa tulevaisuuteni on omissa käsissäni. Haluaisinko vihdoin uskaltaa kurkottaa kohti unelmiani?

Elämä muuttuu mun ympärillä. Mä muutun. Uskallanko ottaa muutoksen vastaan?

Millaisessa Suomessa sinä haluat asua?

Jäätyäni työttömäksi kahdeksan kuukautta sitten, olen saanut omakohtaisesti maistaa yhteiskuntamme lääkettä työttömyyteen. Kuluneena aikana on syntynyt useita ajatuksia, joiden soisi tulevan julki, joten olen päättänyt tarttua miekoista parhaaseen eli kynään. Omanarvontuntoni ja moraalinen velvollisuuteni itseäni sekä kanssaihmisiäni kohtaan vaatii minua kirjoittamaan, sillä tiedän, että esiintuomani asiat koskettavat suurta osaa yhteiskuntamme jäsenistä.

Varoitan lukijaa, että tekstini saattaa aiheuttaa sisäistä tarvetta nousta barrikadeille ja puhua ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisen kohtelun puolesta. Mikäli näin käy, älä tukahduta sisäistä ääntäsi vaan seuraa sitä. Ennen kuin olet astunut polulle, et voi tietää minne se vie. Astuttuasi polulle, et edelleenkään tiedä tarkalleen minne se vie. Mutta enää et istu tien penkalla voivottelemassa sitä kuinka elämä vain tapahtuu sinulle etkä voi asioille mitään, vaan olet menossa kohti tavoittelemisen arvoista joskin tuntematonta määränpäätä ja mikä parasta, olet matkalla etkä tee matkaasi yksin. Salli tekstini inspiroida, tartu kynään itse, tartu puhelimeen itse ja lähde kanssani barrikadeille, sillä yhdessä me seisomme vahvempina ja riittävän paineen alla muutokset ovat väistämättömiä. Muutokset kuitenkin edellyttävät rohkeita ihmisiä, meitä tavallisia ihmisiä, joilla on tahtotila. Usein uskomme harhaan, jonka mukaan muutos vaatii yksilöltä yliluonnollisia kykyjä ja voimavaroja. Todellisuudessa yksilön luja tahtotila ja vankka luottamus omaan asiaan riittävät. Kun lujan tahtotilan omaavat yksilöt yhdistävät voimansa, syntyy edelläkävijöiden ja muutoksen ajajien vakaa ja vanttera puu, jota ei kaada mikään myrskytuuli.

Tekstissäni pohdin Suomen valtion nykyistä tilaa, nostan esiin kysymyksiä joiden äärelle meidän on mielestäni syytä pysähtyä sekä lopulta siirrän pallon lukijalle. Ytimekkään alustuksen jälkeen, menkäämme asiaan.

Suomesta puhuttaessa käytetään nimitystä hyvinvointivaltio. Ulkoisesti Suomi on Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin mukainen maa, mutta todellisuudessa - kenen tai minkä hyvinvointiin nimityksellä viitataan? Millä hyvinvointia mitataan? Nostan esiin kysymyksen - onko tämä nimitys vanhentunut? Tai jopa, onko tämä nimitys koskaan pitänyt paikkaansa? Voiko Suomea tänä päivänä kuvailla hyvinvointivaltioksi? Riittääkö se, että luontomme on puhdas, infrastruktuurimme moitteeton ja meillä on päällisin puolin kaikki ”ok? Omasta mielestäni ei riitä. Se, että asiainlaita on tämä, ei tarkoita etteikö Suomesta voisi ja pitäisi rakentaa hyvinvoivempaa yhteiskuntaa. Pyrkiessämme tähän, meidän on kuitenkin luotava syvä katsaus arvopohjaan mille yhteiskuntaamme rakennetaan ja mikä todellisuudessa tuottaa yhteiskunnan jäsenille hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen ei tule koskaan korvaamaan aitoa, sisäisesti tunnettua hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen on ontto tapa elää, joka syö isäntäänsä pahemmin kuin mikään ulkopuolelta tuleva uhka. Tavoitelkaamme aitoa hyvinvointia, joka tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Älkäämme tyytykö kulisseihin, sillä sellainen elämä tukahduttaa ja tuhoaa meidät sisältäpäin.

Yhteiskunta muodostuu ihmisistä. Tiet, autot, rakennukset, palvelut, rankaisulaitokset, kaikki tämä, luodaan ihmisen vuoksi. Ihminen on kaiken alfa ja omega ja ilman ihmisiä yhteiskunta ei ole mitään. Luodaksemme tulevaisuuden hyvinvoinnille järkkymättömän pohjan, meidän on kysyttävä itseltämme, mitä voimme tehdä hyvinvointimme edistämiseksi tänään. Hyvinvoivat ihmiset kasvattavat itsestään huolehtivia ihmisiä. Mielestäni nykyinen järjestelmämme ei palvele kaikkia yhteiskuntamme ihmisiä. On olemassa ihmisryhmä, joka on tuudittautunut siihen, että yhteiskunta pitää huolen. He väärinkäyttävät yhteiskunnan palveluita ja koska yhteiskunta mahdollistaa tämän heille, he eivät koskaan ota vastuuta itsestään vaan voivat huonosti, mahdollisesti lisääntyvät ja kasvattavat lapsia, jotka omaksuvat tällaisen elämäntavan. Yhtäältä on olemassa ihmisryhmä, jolla on haasteita, jotka ovat kärsineet vaikeasta menneisyydestä, mutta haluavat voida paremmin ja auttaa itseään. Tätä ihmisryhmää järjestelmä ei käytännössä ota huomioon. Järjestelmä ohjaa joko 100 %:n osallistumiseen tai totaaliseen yhteiskunnasta eristäytymiseen. Käytännössä järjestelmä palvelee siis vain 100 %:ssa ”pelikunnossa” olevia ihmisiä, joiden elämä ei todellisuudessa ole sekään virtaviivainen.

Yhteiskunnan rakenteiden tulee olla aidosti jokaisen Suomessa asuvan yksilön hyvinvointia edistävää ja ylläpitävää. Arvot, ihanteet ja puheet ovat asia erikseen, mutta käytäntö on se jonka ihmiset kohtaavat päivittäisessä elämässään.

Epäilen, että kun Suomesta on aikanaan, sotien jälkeen, lähdetty rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa, olemme hallinnan tunnetta jahdatessamme perustaneet yhteiskuntamme sääntöjen ja normien varaan. Tämä lienee luonnollista ja osittain tarpeellistakin. Liikenteessäkin tarvitaan säännöt, niin yksinkertaista se on. Mutta luodessamme nämä raamit, olemme sokaistuneet omalle nerokkuudellemme. Luotamme tilastoihin, ennusteisiin ja sääntöihin, sillä ne ovat lukuja ja älykkäästi muotoiltuja lauseita - ne eivät puhu eivätkä tunne. Lisäksi ne lisäävät turvallisuuden ja hallinnan tunteitamme. Uskomme olevamme turvassa yhteiskunnassa, missä asiat ovat mustavalkoisia, säännöt ovat sääntöjä ja niistä ei poiketa. Tämä on luonnollista ihmisille. Tarvitsemme elääksemme sekä rajoja että rakkautta. Suomessa on rajoja. Mutta kun rakensimme rajoja, joiden sisällä kuvittelimme olevamme turvassa, unohdimme rakkauden. Unohdimme, että olemme ihmisiä. Unohdimme, että ihminen on muuttuvainen ja tarvitsee lähimmäisen apua. Unohdimme, että kenenkään elämänkaari ei ole tasainen ja muuttumaton. Unohdimme, että ihmisellä on tunne-elämä ja tarpeita, joita järjestelmä ei pysty parhaalla tahdollakaan tarjoamaan ihmiselle.

Uskon, että tavoitellessamme aitoa hyvinvointia, meidän on annettava tilaa uudenlaisille käsityksille siitä, mitä hyvinvointi voi olla ja miten sitä luodaan. Vaikuttaa, että olemme edelleen peloissamme. Emme meinaa uskoa, että sodan jäljiltä olemme sittenkin elossa ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Kansana pelkäämme olla olemassa. Kysymme itseltämme ja toisilta, haittaako ketään jos olemme olemassa. Todellisuudessa olemme jo. Elämämme ja yhteiselomme ovat meidän käsissämme. On turha syyttää historiaa tästä päivästä kun ihmisen avaimet omaan elämään ovat käsissämme. On oma valintamme mitä teemme avaimilla. Etsimmekö syyllisiä, väistämmekö vastuun, piilottelemmeko vuosikymmeniä vanhojen asioiden takana uskaltamatta tehdä todellisia ratkaisuja. Puhumme maltillisuudesta ja luoja tietää, olemme olleet maltillisia. Maltillisuudella on paikkansa, mutta kysykäämme itseltämme, onko se sittenkin pelkoa? Mitä tapahtuisi jos alkaisimme voida hyvin? Mikä on pelottavinta mitä voisi tapahtua? Ja ennen kaikkea, onko tuo pelko missään määrin aiheellinen?

Maailma muuttuu kiivaaseen tahtiin. Ihmiset, työelämä ja yhteiskunnallinen elämämme muuttuvat. Emme voi piilottaa päätämme pensaaseen ja kuvitella, että muutos menee ohi eikä se kosketa meitä. Muutos on, pysyy ja tulee jatkumaan. Uudet sukupolvet ovat uusia sukupolvia. Heidän elämässään puhaltavat uudet tuulet emmekä mielestäni saa kasvattaa heistä kopioitamme tai ajattelemaan kuten me ajattelemme. Meidän on annettava heille mahdollisuus ajatella meidän asettamiemme rajojen yli. On totta, että ihmisen kannattaa muistaa historiansa ja kokemuksella on paikkansa niin politiikassa kuin tavan elämässäkin. Mutta emme saa jumittua tuijottamaan 1950-luvun oppikirjoja tai noudattamaan vuosikymmeniä vanhoja käytäntöjä ja normeja, vain siksi että olemme liian peloissamme kokeillaksemme jotain uutta, jotain jolla tähän yhteiskuntaan saataisiin aidosti luotua palanen sitä peräänkuulutettua hyvinvointia.

Lisäksi meidän on kysyttävä itseltämme, kenen tai minkä hyvinvointia haluamme rakentaa? Ihmisen vai markkinatalouden? Markkinataloudella on vuosituhansia vanhat perinteet, se on kuulunut ihmiskunnan historiaan tavalla tai toisella aina. Se on erottamaton osa koko maailmamme toimintaa. Mutta kumpi oli täällä ensin, raha vai ihminen? Mistä tulee aito hyvinvointi ihmiselle, maapallollemme ja muille eliöille, jotka maapalloa asuttavat? Eikö hyvinvointi tule yhdessäolosta, välittämisestä, fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä, perheestä, itsensä kehittämisestä ja haastamisesta, omaksi itsekseen syntymisestä, osallisuudesta, yhteydestä luontoon ja eläimiin? Emmekö ennemmin asettaisi näitä asioita tavoitteellisiksi jokaiselle yksilölle?

Tämän hetken järjestelmässämme luotamme aivan liikaa rahan ja riittävän toimeentulon tuomaan ”hyvinvointiin”. Järjestelmä pyrkii takaamaan yksilölle pelkästään tämän, siinäkään täysin onnistumatta. Sen lisäksi se asettaa lähes ylitsepääsemättömiä haasteita ihmiselle auttaa itseään. Tässä maassa on paljon yhteisöllisyyden ja osallisuuden puuttumisesta johtuvia mielenterveydenongelmia. Paljon on kuitenkin ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa itseään omien voimavarojensa puitteissa, tavoitella elämänlaatua ja tuoda oman panoksensa yhteiskunnan toimintaan. Heille kynnys työelämään pääsemiseen ja itsensä auttamiseen on kuitenkin käytännössä nostettu liian korkealle. Järjestelmä ei juurikaan kannusta ihmistä itsensä auttamiseen, työelämään pyrkimiseen tai osallistumiseen. On pelkästään yksilön omista voimavaroista kiinni, kuinka paljon hän jaksaa taistella elämänsä puolesta. Suomessa asuu paljon huonosti voivia ihmisiä ja tämän tulee olla yhteiskuntamme suurin huolenaihe ja asia, jonka vuoksi taistelemme. Sillä kun ihmiset voivat hyvin ja heidän pääsyään työelämään ja osalliseksi yhteiskunnan toimintaan helpotetaan sen sijaan, että sitä vaikeutetaan naurettavilla byrokraattisilla pykälillä, he tulevat tuottaviksi osaksi yhteiskuntaa, jolloin monien palvoma markkinatalouskin voi paremmin. Yleinen hyvinvointi lisääntyy, eriarvoisuus vähenee, harmaa talous ja rikollisuus vähenevät, yhteiskuntavastaisuus ja jopa mahdollinen terrorismin uhkakin pienenee. Jos tällainen päivä vielä koittaa ja elintärkeitä muutoksia Suomessa todella saadaan aikaiseksi, ehkä voimme jonain päivänä liittää sanan ”hyvinvointi” sanan ”valtio” etuliitteeksi.

Lopuksi kiitän lukijaa tekstini lukemisesta ja siirrän pallon sinulle. Millaisessa Suomessa ja maailmassa sinä tahdot elää? Millaisten asioiden puolesta sinun kynäsi savuaa? Mitä asioita sinä haluat elämääsi tänä päivänä ja mitkä arvot ovat elämäsi valintojen takana? Kehotan lukijaa pohtimaan näitä, ei minun takiani, vaan sinun takiasi. Sinun Suomesi takia. Ja lopulta -meidän kaikkien Suomen takia.

Yhteydenotot kannattaa vaikka hävettäisi

Tuossa taannoin laitoin Popedan keikasta Turussa idean nuortenideat.fi-sivustolle ja sain kommentin, jossa kehoitettiin olemaan yhteydessä itse bändiin, bändin omilla sivuilla. Vaikka itse olekin hieman rääväsuu ja sosiaalinen pulu tuttavien keskuudessa, mutta onkin täysin eriasia, että mun pitäisi laittaa jollekin bändille viestiä. Se jos jokin saa oloni täysin tukalaksi. Kyllä vain, kaikki mahdolliset fiilikset iskee ilmaan; hävettää, nolottaa, en kehtaa tms. No kuitenkin, otin itseäni niskasta kiinni sillä verukkeella, että jos tosiaan haluan joskus päästä Popedan keikalle niin pakkohan se on! Ja hyvä niin, sillä sain laitettua viestiä eteenpäin johon sainkin seuraavana päivänä vastauksen jossa jälleen pyydettiin olemaan muualle yhteydessä. Keikkamyyjä tai keikkapaikka. Mitään mutisematta laitoin keikkamyyjälle meiliä ja esitin samaisen toiveen hänelle, tosin ilman mitään lisä infoja. Hänkin vastasi minulle nopeasti takaisin johon itse vastasin 4 päivää myöhemmin ja selvensin hieman ko. toivettani jonka titenkin myönsin omaksi mokakseni.

Tuossa hetki sitten ihmettelin, että mitähän ihmettä ko. keikkamyyjä jälleen laittaa meiliä mulle päin ja omaksi ilokseni meilissä lukikin " Popeda on tulossa marraskuun lopussa Turkuun. Keikka julkistetaan tässä lähiaikoina ". ( Kyseisen keikkamyyjän nimeä en halua tähän kirjoittaa vaikkakin se ei varmastikaan ole mikään salaisuus.)
Kummasti suupielet nousivat kohti taivaita, tai oikeastaan kohti kattoa, tuon lauseen luettua. Onhan mulla kuitenkin mahdollisuus päästä Popedan keikalle, vaikken nyt kesällä pääsekään; marraskuussa sitten!

Ja kyllä voin myöntää sen häpeän määrän, mikä mulle iski, kun vastasin tälle keikkamyyjälle ihan vain oman mokan takia. Mutta se meili kuitenkin kannatti laittaa vaikka hävetti suunnattomasti.
Tiedän jo nyt, että tulen keikalla olemaan nuorimmasta päästä keikalla olija; huhujen mukaan kun Popeda on keski-ikäisten suosiossa. Mutta miksei nuorten aikuistenkin keskuudessa? Tiedän olevani kaveriporukastani harvinaisuus muusiikkimakuni puolesta, sillä harva edes tykkää Popedasta.

Mutta kuitenkin, olen ylpeä itsestäni ja siitä, että sain laitettua alunalkaenkin meiliä menemään ja näin ollen Turkukin saa Popedan keikalle.

-Frankie

Kissani minun – rakastin sua loppuun asti ja edelleen

Vaikka pelkään, vaikka vapisen

Ei sä et mitään siitä nää
Et kyyneltäkään

Vaikka pelkään, pystyn sen peittämään

Ja sä vaan peilityyntä näät

Sen alla on äkkisyvää

(Äkkisyvää – Mitra Kaislaranta)

Muistelen kuunnelleeni tätä kappaletta viime vuoden huhtikuussa. Tunsin olevani hukassa, ja pelkäsin, pelkäsin niin paljon.

Vuosi sitten yksi mun kissoista sairastui.
Mun elämä pysähtyi siihen paikkaan.
Hoidin ja rakastin loppuun asti,
jokaisen päivän ja yön,
rikkoen samalla itseni.
Silti mikään määrä rakkautta ja hoivaa
ei parantanut sairautta.

Ajan myötä surua on seurannut
kaunis ikävä ja ilo.
Osaan iloita siitä mikä oli osa elämääni
ja mitä minulla on nyt
tässä hetkessä.

Kuinka kiitollinen voin olla siitä 1,5 vuodesta,
muistoista ja kehräyksistä.
Timantit on ikuisia.

Kissani mun 3.6.2012-9.4.2014