Tyttöjen Talon kanssa kirjamessuilla 2018 :)

Olipa ihanaa päästä taas kirjamessuille! Tyttöjen Talon kanssa pyörähdimme messuilla perjantaina 5.10.2018. Turun kaupunki tarjosi meille tänäkin vuonna kirjamessulippuja kymmenen kappaletta. Meitä olikin monta kirjojen ystävää.

Itse kävin kuuntelemassa Riikka Pulkkisen haastattelua. Hän on lempikirjailijani, ja häneltä on tänä vuonna tullut ihana romaani Lasten Planeetta. Sanon romaania ihanaksi, koska muistan Pulkkisen itse kertoneen Imagessa, että hän haluaisi kirjoittaa joskus ihanan romaanin. Pohdiskelin hänen kanssaan, onko tämä romaani se. Sain omistuskirjoituksen. <3 

Kävin kuuntelemassa myös Siri Kolun, Siiri Enorannan ja Magdalena Hain keskustelua. He keskustelivat seksuaalisuuden ilmenemisestä nuortenkirjoissa ja siitä, millaisia muutoksia he haluaisivat nuortenkirjoihin. Siiri Enoranta kertoi haluavansa kirjoittaa romaanit siten, että niissä kaikki tapahtuu mahdollisimman "oikein": seksikohtauksissa on molempien suostumus ja henkilöt kommunikoivat tilanteessa. Siri Kolu kertoi saaneensa paljon henkilökohtaista palautetta nuortenromaanistaan Kesän jälkeen kaikki on toisin. Kaikkien kolmen kirjailijan mielestä on tärkeää, että nuortenkirjoissa kirjoitetaan seksistä ja seksuaalisuudesta.

Pääasiassa pengoin kuitenkin antikvariaatteja. Rakastan kirjojen tutkailemista, penkomista, kirjojen koskettelua. Se tekee minut onnelliseksi. Perjantaina taisi olla parempi valikoima kuin muina päivinä, ainakin siltä tuntui, kun panee merkille kaikki ne aarteet, joita antikvariaateista löytyi. Jos en olisi asettanut itselleni budjettia, olisin kantanut kotiin kottikärryllisen kirjoja.

Minä ja poikaystäväni poikkeamme kirjanostajina tosi paljon. Hän ostaa kaikki kirjat kirppiksiltä omiksi, ei koskaan lainaa mitään. Minä taas ostan usein kirjoja, jotka olen lukenut ja jotka haluan omaksi. Olen ehkä tässä asiassa vähän materialisti. Kirjahyllyni onkin jo aika täysi. Suvi Ahola kirjoitti joskus Hesarissa luopuvansa kirjoista ei siksi, että haluaisi niistä eroon, vaan siksi, että saisi niitä lisää. Niin teen minäkin, ja ehkä ensi viikolla vienkin vanhoja kirjoja kierrätykseen. Olkoon ne ilona jollekulle toiselle.

Kirjamessujen suurin juttu oli ehdottomasti se, että löysin sieltä Margaret Atwoodin romaaneja, joita on vaikea ellei mahdoton saada enää kirjakaupoista. Päädyin ostamaan neljä. Vähän kaduttaa, etten ostanut kaikkia löytämiäni, mutta rahaa olisi mennyt sitten tosi paljon. Kissansilmä-romaanin alkuperäispainoksesta olisi käytettynä saanut pulittaa 28 euroa. Hinta on antikkahinnaksi melkoinen, mutta tätä 80-luvulta peräisin olevaa romaania on varmaan liki mahdoton saada enää mistään. Sanon liki, sillä äitini löysi romaanin kirjaston poistohyllystä. Melkein rikos poistaa tuo romaani! Se on yksi parhaista. Kaduttaa kyllä, etten ostanut sitä hinnasta huolimatta, vaikka voihan olla, että törmään siihen toiste jossakin - jos niin on tarkoitettu ;D

Äidille ostin tuliaiseksi Tove Janssonin satukokoelman Näkymätön lapsi. Tarina näkymättömästä lapsesta on erittäin koskettava. Lempitarinani kyseisestä kokoelmasta on kuitenkin Hattivattien salaisuus. Se kertoo Muumipapasta, joka lähtee merelle tutkimaan hattivatteja. Lempihahmoni muumeista onkin juuri Muumipappa - hän niin kuin minäkin rakastaa kirjoittamista ja kirjoja.

Anne Frank - tyttö joka elää, vaikka on kuollut

Kävin eilen Anne Frank -talossa Amsterdamissa. Matkustin tänne varta vasten päästäkseni vierailemaan taloon. Tiesin, että se olisi upea kokemus, mutta että niin upea. En ole koskaan käynyt yhtä kiinnostavassa museossa enkä muista myöskään toista museokokemusta, jossa kaikki vierailijat olisivat niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. No, ehkä sellaisen kokemuksen voi saada Auschwitzista. Sinnekin menen sitten joskus. Jos uskallan. Tarvitsen jonkun pitämään kädestä kiinni.

Liikutun Anne Frankin tarinasta kerta toisensa jälkeen. 

Anne Frank -talo sijaitsee Prinsengrachtilla Amsterdamin keskustassa. Kyseessä on Anne Frankin isän Otto Frankin yrityksen toimistorakennus. Rakennuksen ullakko oli pitkään tarpeeton, mutta sille tuli yllättävää käyttöä, kun toinen maailmansota alkoi ja Saksa miehitti Hollannin. Juutalaisten olot kävivät Euroopassa yhä tukalammiksi ja tukalammiksi. Kiellettiin luistelu, pyöräily, uimarannat, elokuvateatterit - eikä kukaan osannut kuvitella, että se oli vasta alkua.

Vaihdoehtoja oli kolme. Paeta, antautua tai piiloutua. Frankin perhe yritti pakoa. He olivat ensin paenneet 30-luvulla Saksasta Alankomaihin, mutta sitten alkoi sota. He anoivat turvapaikkaa Yhdysvalloista, mutta eivät päässeet. Antautuako sitten? Ne sulkevat meidät leireihin. Ei. Piiloon. On mentävä piiloon. Sopiva piilo oli missäs muuallakaan kuin yrityksen ullakolla. Sinne he rakensivat kodin. Se oli koti niin paljon kuin ullakkoasunto, josta ei saa poistua, voi vain olla. Piileskelijöitä oli kahdeksan: Frankin perhe (vanhemmat Otto ja Edith, tyttäret Margot ja Anne), perhe van Pels (vanhemmat sekä poika) ja Frankin perheen tuttava Fritz Pfeffer. Heillä oli apunaan neljä Otto Frankin alaista, jotka toimittivat heille elintarvikkeita, lääkkeitä ja uutisia. Ilman auttajia kaikki olisi ollut mahdotonta.

Piilopaikassa piti päiväsaikaan olla hyvin hiljaa. Ikkunat oli peitetty verhoilla eikä verhoja saanut raottaa senttiäkään. Ruuaksi oli pääasiassa perunoita ja kaalia, sillä elintarvikkeista oli sodan aikana pulaa. Ulos ei tietenkään päässyt. Voi vain kuvitella, millaista on elää kahdeksan ihmisen kanssa pienessä asunnossa yli kaksi vuotta. Yksityisyyteen ei ollut mahdollista. Piileskelijöiden välillä oli kovia riitoja ja kaikkien mielenterveys oli hajalla.

Koko tämän ajan Anne kirjoitti päiväkirjaa. Päiväkirjan hän oli saanut 13-vuotislahjaksi. Kyseinen päiväkirja oli nähtävillä museossa. Hän kirjoitti hyvin yksityiskohtaisesti elämästä piilopaikassa ja teki tarkkoja havaintoja. Hän haaveili myös kirjailijan urasta. Kun radiossa sanottiin, että kirjeet ja päiväkirjat tulevat olemaan tärkeää aineistoa sodan jälkeen, Anne alkoi haaveilla päiväkirjan julkaisemisesta ja alkoi kirjoittaa siitä julkaisukelpoista versiota.

Ehkä kaikkein koskettavin juttu museossa olivat vaakaviivat, joita oli keittiön seinässä. Niiden vieressä oli kirjaimet M ja A sekä päivämäärät. Sitä seinää vasten äiti Edith oli mitannut tytöt silloin tällöin seuratakseen heidän kasvuaan. Anne kasvoi piilossa kolmetoista, Margot viisi senttiä. Vaikka elämä oli passiivisessa tilassa, silti tytöt kasvoivat. Vaikka sota pysäytti elämän, se silti jatkui. He kasvoivat naisiksi ja heillä oli unelmia. He puhuivat siitä, mitä he tekisivät sodan jälkeen. Anne halusi pyöräretkelle ja uimaan. Rouva van Pels halusi syödä suklaakakkua.

Mutta aikaa sodan jälkeen ei koskaan tullut. Ei heille.

He piileskelivät asunnossa heinäkuusta 1942 elokuuhun 1944. Tarkalleen elokuun neljänteen päivään, jona Gestapon miehet siirsivät oven edessä olleen kirjahyllyn sivuun ja vangitsivat piileskelijät. Joku oli ilmiantanut heidät. Koskaan ei saada tietää, kuka se oli. Annen päiväkirja jäi piilopaikkaan.

Perhe vietiin Westerborkiin, missä heidät hajotettiin eri leireihin. Anne ja Margot pääsivät samaan leiriin, Bergen-Belseniin. He kuolivat vain kuukautta ennen leirin vapauttamista.

On esitetty, että Anne Frank olisi elämänjanonsa ansiosta kyennyt selviämään leiriltä hengissä. Hänen siskonsa kuitenkin kuoli hieman ennen Annea. Tällöin Anne antoi periksi eikä jaksanut enää taistella vastaan.

Otto Frank oli ainut, joka selvisi keskitysleiristä elossa. Hän tiesi vaimonsa Edithin kuolleen, mutta jaksoi viimeiseen asti toivoa, että tyttäret olisivat elossa. Kun tieto tyttärien kuolemasta tuli, auttaja Miep Gies antoi Ottolle Annen päiväkirjan, jonka oli pelastanut piilopaikasta. Otto luki päiväkirjan hyvin hitaasti. Hän oli tiennyt päiväkirjasta. Silti hän ei ollut osannut arvata, miten paljon Anne oli kirjoittanut, miten hyvää ja kypsää teksti oli ja miten syvällisiä ajatuksia Annella oli. Päiväkirjan Anne ei ollut ollenkaan samanlainen Anne, jonka Otto oli tuntenut tyttärenään!

Anne oli toivonut voivansa jonain päivänä tulla kirjailijaksi. Otto päätti julkaista päiväkirjan. Sen nimeksi tuli Het Achterhuis - Piilopaikka. Suomessa kirja tunnetaan nimellä Nuoren tytön päiväkirja.

Nyttemmin päiväkirja on käännetty yli 70 kielelle. Se on ollut suurena inspiraationa mm. tyttöjen oikeuksien puolestapuhujalle Malala Yousafzaille. Päiväkirja kuvaa hyvin tavallisen nuoren tytön elämää sodan myllerryksen keskellä. Se kertoo siitä, miten ihminen yrittää katastrofin ja pelonkin keskellä elää mahdollisimman normaalia elämää.

Mietin usein, mitä Annesta olisi tullut, jos hän olisi selvinnyt. Päiväkirja ei ole mikään ihan kiva nuoren tytön kirjoittama kuvaus arjesta, vaan syvällinen ja pohdiskeleva teos elämästä ahtaassa asemassa sodan keskellä. Annesta olisi varmasti tullut kirjailija. Hänen tarinansa olisi erilainen, jos hän olisi selvinnyt, mutta se olisi ilman muuta tärkeä.

Ja toinen asia, jota mietin. Jos Frankin perheen turvapaikkahakemus olisi hyväksytty Yhdysvalloissa, koko perhe olisi saanut elää. Niin.

"Ei meistä kukaan halua ajatella, että holokausti tapahtuisi uudestaan, mutta se voi tapahtua uudestaan." - yhdysvaltalainen museovieras

"Anne Frankin entäpä-jos -haaveet ovat meidän mahdollisuuksiamme."

"Olen Annelle velkaa elämäni. Jugoslavian sodan aikana päiväkirja oli ainut, joka piti minut elossa, ainut, joka piti minut järjissäni." - Jugoslavian sodasta selvinnyt nainen

"Jotta voimme rakentaa tulevaisuutta, meidän on tunnettava menneisyys." - Otto Frank (1889 - 1980)

"Tiedän, mitä haluan. Minulla on tavoite, minulla on omat mielipiteet, minulla on usko ja minulla on rakkaus." - Anne Frank (1929 - 1945)

- Aoda

Loma-aurinko

Aurinko pilven takaa

saapuu meitä porottamaan

Auttaen lämpömittaria kipuamaan

aina pilviin pumpulisiin asti.

Lämmön hiljaa hiipiessä

ihoni alle kuumottamaan

otan huikkasen pullostani

suuni vedestä kostua saa.

Uimarannalle väki lähtee

aurinkoa pois huuhtomaan.

Kevyesti kai tuuli saa

hikeä pois valuttaa.

Suuni kostuu jäätelöstä

mansikkaisesta ja vaniljaisesta

sitä saan taas nautiskella

viltilläni auringon paistaessa.

Aurinkorasva täytyy muistaa,

ettei iho pala kamalasti

sekä pieni hattu päähän,

jottei aurinko polttaisi.

Pienen pieni havumetsä

Pienen pieni havumetsä 
näkyy minun ikkunasta. 
Siellä se vain oleskelee 
kuusen latvat heiluskelee. 
Orava puussa hyppi, 
siili vain mullassa kyykki.

 

Pienen pieni havumetsä,

mahtuu tuhat ajatusta!

Sinne tänään kävelen vain

kohti uusia mietteitä päin.

Aate uuden sijan löytää

keskeltä vain rauhan selkää.

Pienen pieni havumetsä

hämärtyy yön kynnyksellä.

Lepakot luolista lentää,

päin meren tuulista rantaa

siellä ne toisensa kohtaa,

luodon takana kuu hohtaa.

Pienen pieni havumetsä

nukkuu vailla ajatusta

unohdetut kivet suuret

sekä pienten puiden juuret

rauhassa yönsä lepäävät

hämärässä metsässänsä.

 

Kirjailijahaastattelu Turun pääkirjastossa

Olimme Blogi-tiimin kanssa Turun pääkirjastossa, jossa pääsimme tutustumaan kirjaston kulissien taakse sekä haastattelemaan kirjailija Maarit Verrosta.

1. Onko kirjailijan työ yksinäistä?
Tavallaan on, mutta kun katsoo esimerkiksi ikkunasta ulos ja näkee lintujen lentelevän, niin ei siinä koe oloaan niin yksinäiseksi.
Myös sosiaalinenkin persoona voi olla kirjailija, koska kirjoja voi kirjoittaa vaikka kahviloissa joissa näkee muitakin ihmisiä, eikä tarvitse olla aina yksinään kotona.

2. Kuinka kauan olet ollut kirjailija?

Noin 20 vuotta. 20 vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen kirjani. Ammattina ajateltuna, harrastuksesta tuli ammatti. Mielestäni ei ole eroa onko kirjoittaminen ammattina vai harrastuksena.

3. Hyvät ja huonot puolet?
Huonoja puolia ei sinänsä ole, olen tykännyt aina tutkia, miettiä ja selvitellä erilaisia asioita.

4. Mikä töistäsi on tärkein?
Uusin on aina tärkein, vähän niin kuin lasten kanssa; nuorin lapsi on yleensä se tärkeä, koska kyseessä on silloin vielä vauva. Toki kaikki lapset ovat yhtä tärkeitä kuin muutkin, sama pätee myös kirjoissa. Uusin on tärkein, mutta totta kai muutkin kirjat ovat yhtä tärkeitä!

5. Tuleeko kirjaa kirjoittaessa paineita saada kirja valmiiksi tiettyyn ajankohtaan mennessä?
Ei oikein, minulla on luova tahti kirjoja kirjoittaessani. Olen yleensä saanut kirjani ajoissa valmiiksi, eikä kustantaja ole vielä alkanut piikittelemään deadlinesta tai hoputtamaan kirjoitustahtiani.

Lisää Lainan päivästä Turun pääkirjaston blogissa: lukulampunvalossa.fi

-Sparrow

Piilevä Etsivä?

Ensimmäiset kirjat, joita lapsena kirjastosta ahmin olivat Neiti Etsivät. Susikoira Rex. Viisikosta en välittänyt. Lainailin paljon erilaisia kirjoija, mutta huomasin, että ne jäivät nurkkaan ja ahmin etsiväkirjat.

Parikymppisenä löysin Agatha Christien. Dekkarimaailman kuningattaren... ehkä jopa kuninkaan. Ainoa kirjailija ja kirja, joka menee myynnissä edelle on Shakespeare.
Agatha Christie teki elämänsä aikana 90 romaania, joista oon puolet kahlannut läpi. Elämänviiva tuntuu pomppaavan aina asteen ylöspäin kun löydän uunden Christien kirjan tai löydän uuden suosikkikirjailijan.

Agathan kirjat eroavat dekkareinakin jo muista dekkareista. Hänen lisäkseen suosikkehin ja parhaimmistoon kuuluvat ruotsalaiset kirjailijat Camilla Läckberg, Anna Jansson, Wahlöös (Beckit). Amerikkalaisista rakastan Tess Gerritseniä, Robin Cookia ja Simon Beckettiä.

Sairaalamaailmassa tapahtuvia rikoksia. On mielenkiintoista kun patologi löytää kuolleesta uuden asian, johtolangan.

Rikoksen ratkaisu, pahisten kiinnisaaminen, se kaikki jännitys aivan kuin olisi itse mukana ja lopuksi ratkaissut rikoksen. Sen kaiken viehätys. Oli kirja kuinka brutaali tahansa en malta odottaa, että pääsen ratkaisemaan rikoksen.

Heh... ehkä minussa asuu pieni kaljupäinen belgialainen etsivä - Hercule Poirot :)


- Axuli83