Helsingin Tyttöjen Talon mediaryhmässä puhuttiin median vahvoista naiskuvista, mutta päädyttiin pian yleisempään keskusteluun siitä, keitä ihaillaan ja miksi. Yksi esimerkki aiheen herättämistä ajatuksista on Kia Karoliinan novelli.
Kaunis nainen kävelee yksin metsässä. Hänen hiuksensa ovat pörröiset ja pitkä rikkinäinen neule laahaa märällä ruohikolla. Kyynel valuu poskea pitkin kun hän muistelee mennyttä; koulukiusaus, anoreksia. Vaikeista asioista on pitkä aika, mutta silti sitä muistellessaan nainen horjahtaa ja kaatuu puun juureen istumaan. Hänen vaatteensa sotkeutuvat syksyisestä kurasta, muttei nainen tunnu välittävän. Hän miettii syvemmin syömishäiriötään ja sitä kaikkea pahaa mitä koulussa tapahtui ja niitä kaikkia öitä jotka hän käytti itkien yksinäisyyttään. Naisen ripsiväri levahtaa silmäpussien alle ja se kulkeutuu kyynelten mukana huulten vierelle. Aamuaurinko alkaa sarastaa, ja nainen siirtyy ajattelemaan nykyelämää. Hän ajattelee lapsiaan, hän ajattelee työtään. Hän muistelee niitä hetkiä kun hän valmistui koulusta, ja kuinka hän tapasi elämänsä miehen. Hän muistelee kuinka hän nousi niin vaikeasta tilanteesta ja kuinka hän on nyt onnellinen perheen äiti. Hän kaivaa täydestä laukustaan meikinpoistolappuja, pyyhkäisee sillä kasvojansa, nousee ylös ja pikaisesti varmistaa kampauksensa taskupeilin avulla. Hän hengittää syvään ja kuulee kuinka tuuli ravistelee puita. Hän jatkaa matkaansa ja tuntee hymyn kasvoillaan. Hän on vahva. Sitä minä ihailen.
- Kia Karoliina, 13 vuotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Blogi-juttuja saa mielellään kommentoida ja rakentavaa kritiikkiäkään ei pelätä! Kommentit tullaan kuitenkin ensin hyväksyttämään Turun Tyttöjen Talon työntekijällä. Tästä johtuen, kommentit tulevat näkymään viiveellä. Kiitos kommenteistasi!