Jatkokertomus osa 1/3 - Kuolemattoman talo

Kello oli tasan viisi, kun ovikello soi. Mia Talke kohotti päänsä ärtyneenä kirjastaan ja raahautui vastentahtoisesti ovelle. Hänen perheensä olisi käyttänyt avaimia ja ystäviä Mialla ei ollut. Päivä oli ollut helvetillinen, eikä hän olisi jaksanut ensimmäistäkään uskovaista tai kaupustelijaa. 

 Ovikelloa hakattiin yhä vaativammin, mutta kun Mia avasi oven, pihalla seisova mies oli selin häneen ja mittaili katseellaan kiinnostuneen oloisesti syreeniä. Mia kröhäisi. Ei tulosta.
”Tuota... Voinko minä auttaa teitä jotenkin?”
Mies kääntyi yhtenä punaisten kiharoiden pilvenä. Hänen vasen silmänsä oli pikimusta, oikea hehkui keltaisen sävyissä.
”Teitä? Mitä ihmeen teitä, neiti hyvä? Minä en tule minkäänlaisesta teidensuojelukomiteasta”, hän totesi yllättyneen oloisena, kurtisti kulmiaan ja mumisi, ”ainakaan muistaakseni.”
”Siis teitä. Niin kuin sinua”, Mia selitti ja pinnisteli kuulostaakseen ystävälliseltä ja kärsivälliseltä. Mies virnisti, ja oli suorastaan yllätys, ettei hampaista kuulunut pientä ”bling”- ääntä, kun valo osui niihin.
”Ahaa! Bingo! Miksi et heti sanonut noin, vaan höpisit minulle teidensuojelukomiteoista ja teestä ja muusta täysin epäolennaisesta. Tarkoitan siis, eihän tee joissain tapauksissa ole ollenkaan epäolennaista, esimerkiksi Englannissa on hyvinkin keskeistä, mutta tällä hetkellä...”
Hän piti pienen tauon, ikään kuin muistellakseen jotain, mutta ilme kirkastui taas pian. ”Tässä tapauksessa tee on epätärkeää, eli toisin sanottuna turhaa.”
Mia räpytti hämmentyneenä silmiään. Hullu, selvästikin.
”Ah, aivan. Voitte toki auttaa minua kertomalla asuuko tässä talossa eräs Mia Talke.”
”Minä olen.”
”Loistavaa, suorastaan erinomaista, melkeinpä hurmaavaa, sanoisinko... Fantastista!” Mies säteili tyytyväisenä. Mia naputti jalallaan maata ja kohotti kaikkea muuta kuin kohteliaasti kulmakarvojaan.
”No no, ei tarvitse olla epäkohtelias. On varmaankin parasta esitellä itseni.
 Nimeni on Jacques Alberto Don Michaelos Giorgio Santorini Lounatuuli, sirkustirehtööri, merimies, gigolo, kirjekurssin käynyt kaktuksen kastelija, kuolematon, kirjailija, silmänkääntäjä, velho, rontti, rosvo ja muuta tarpeen vaatiessa. Palveluksessane madam.”
”Ahaa, selvä”, Mia sanoi ja antoi merkillisen kuolemattoman ravistaa kättään.

Mies vakavoitui melkein heti esittelyn jälkeen. Hän vilkaisi  ympärilleen ja kumartui varovasti Mian puoleen. Hänessä oli omituista jäykkyyttä, joka yleensä liitettiin hyvin vanhoihin ihmisiin.
”Minä haluaisin tarjota sinulle töitä.”
”Minkälaisia töitä?”, Mia kysyi ja epäilys nosti päätään.
”Talonvahdin töitä. Vain yhdeksi päiväksi”, mies kuiskasi hyvin, hyvin salavihkaisesti.
Miaa epäilytti entistä enemmän. ”Ja talosiko ei muka voi olla yksin yhtä päivää?”
Mies nousi ylös pöyristyneenä. ”No mutta, ei tietenkään. Sillä on paha tapa karkailla, enkä voi jättää lemmikkejäni yksin.”
Mia tuhahti. ”Ja miksi juuri minä?”
Kuolematon pyöräytti silmiään. ”Jos minua on informoitu oikein, sinä et viihdy koulussa tai kotona. Tai ylipäätään missään.”
Mia nyökkäsi. Surullista, mutta totta.
”No niin, sinä saat yhden päivän lomaa, ja minä saan talonvahdin. Kaikki voittavat!”, hän sanoi riemastuneena, ”paitsi tietysti kaikki muut maailman 6 970 463 537 ihmistä. Tietojeni mukaan viihdyt talossani. Myös Bell on kovin herkässä tilassa, enkä kaipaa varastelevaa sikaa vieraakseni.”
”Ja minäkö en ole varasteleva sika?”
Kuolematon katsoi katsoi Miaa lähes loukkaantuneesti.  ”Hah hah”, hän sanoi ironiaa tihkuvalla äänellä, ”en ainakaan huomannut sinulla kärsää tai saparoa, mutta saatanhan toki olla väärässä.” Kuolematon kaivoi povitaskustaan käyntikortin ja ojensi sen Mialle.
”Saavu tasan kello kuusi huomenaamulla kortin ilmoittamaan osoitteeseen, paina ovisummeria, ilmoita nimesi ja aikeesi, astu sisään ja muista varoa kasveja. Ai niin, et saa käyttää omaa nimeäsi. Liian vaarallista, aivan liian vaarallista. Käytetään mielummin nimeä... Hmm... Ira Valkea? Eikö ole hyvä? Minustakin se on hyvä.”
Mia tuijotti miestä hämmentyneenä, vilkaisi korttia, ja nosti katseensa taas mieheen. Tämä oli lähdössä.
”Ja miksi ihmeessä minä ilmestyisin paikalle?”
Mies kääntyi. ”Ai niin, se unohtuikin. Palkka on loistava, parempi kuin uskallat toivoa”, hän piti pienen tauon ja kallisti päätään miettiväisenä, ”tai no... Eipä oikeastaan. Ei sen parempi kuin uskallat toivoa.” Hetkessä mies oli hävinnyt. 

Jatkoa seuraa...