Kesämuisto

Ennen varsinaisen kesän/kesäloman alkua minulta kysyttiin mitä odotan kesältä 2012? Vastaukseni oli selkeä ja toteutus ei vaatinut ihmeitä, vastasin: "Kultaa, pronssia ja The Rasmus." Kaiken tämän toteutin ja nautin niistä muistoista nyt, ja tulen kantamaan ne hautaani asti, hymy huulilla. Mutta totesin myös että miettisin kesän aikana tulevaisuuttani, sitä mikä minusta tulee isona ja mikä ei. Halusin saada aikaa selkeyttää ajatuksiani ja päätäni. 

Eräs minulle läheinen ihminen on myöskin joutunut tänä kesänä miettimään omaa tulevaisuuttaan ja päätynyt omaan ratkaisuunsa. Ainoa joka hänen tiellään olisi on hän itse. Entä jos olen itse itseni tiellä tulevaisuudessani. Jos haluan tulla joksikin ja onnistua jossakin, olenko itse se joka sanoo: "täällä on monia muita, jotka osaavat ja uskaltavat ja ansaitsevat paikkansa ja työnsä enemmän kuin minä? Ovat luovempia ja saavat parempia ideoita? " Seisonko ajatuksieni kanssa tielläni? Voisinko poistaa itseni yhtälöstä ja aloittaa matkan tähtiin? Ja lopuksi vielä kysymys siitä mihin tähtiin? 

Kesällä vapautuneena koulun paineista ja vastuusta luulisi olevan helppoa miettiä ja ehdottaa itselle kaikkea. Syksy painaa jo päälle, vaikka rakastankin syksyä yli kaiken ja peruskoulun viime rutistuskaan ei tunnu vaivaan liikoja. Silti en halua syksyä, tarvitsisin vielä enemmän aikaa pohtia ja selkeyttää ajatuksiani lähes kaikesta. Kaikki sanovat että ei vielä tarvitse päättää, ja kyllä minä heitä uskon. Olen ollut viime vuodet hyvin varma siitä, mikä minusta tulee ja mikä on minulle tärkeää. Nyt minusta tuntuu että olen menettänyt kaiken tiedon siitä mitä olen ja tulen olemaan. Ehkä loppujen lopuksi olen vain tullut mökkihöperöksi ja jos oikeasti haluaisin selventää ajatuksiani tarvitsisin vain joka päiväistä tekemistä ja juttuseuraa. Mutta toisaalta keväällä mielessä painoi vain se että tarvitsen aikaa ja vihdoin kesälomalla kun sitä on ehdin pysähtyä miettimään maailman menoa.

Luovuus on muuten hyvin hassu juttu. Itse haluan aina lukea itseni luovaksi ja jopa ystäväni kuvailevat minua aina välillä luovaksi. Silti jos haluaisin esimerkiksi kirjoittaa en saa millään mieleen mitään mitä kirjoittaa, ja jos saan jotain tunnen että se on tehty jo ja kukaan ei jaksa saman toistoa. Tekstini muutenkin takeltelee kuin vasta puhumaan opetteleva taapero ja pyllistelee aina sopivissa väleissä. Se ei ole kaunista katsottavaa. Aina vakuuttelemassa itselle " jos vain saan oikeat olosuhteet, jos vain olen paineen alla, jos pystyisin vain ajattelemaan, jos saisin kokeilla ensin, jos olisin vanhempi, jos tietäisin enemmän..." lista on loputon.                                            

Luovuus on outo juttu. Se on kuin hyvin pahasta teini-iästä kärsivä virtahepo: vaeltelee sinne tänne vailla päämäärää ja määränpäätä, murskaa vahingossa, pahaa tahtomatta, muutaman sivullisen luontodukementaristin, syö ja juo, eikä suostu keskustelemaan äitinsä tai muiden laumatoveriensa kanssa. Toivoo vain löytävänsä uuden elämän ja uutta toivoa. Lopulta kaiken yksinäisyyden ja tuskan jälkeen tuo pieni hippo pääse Stephen Fryn luontodokumenttiin ja tuhannet ihmiset ihailevat sen kauneutta ja suloisuutta. Siitähän kaikki lopulta on kiinni. Kuka selviää, ja kuka ei. Ja kenet tuo petollinen luovuus ottaa herrakseen ja kenet orjakseen.

Loputtoman pohtimisen päämäärä on varmaan todistaa ihmisille, että he ovat aina pohtineet ja tulevat aina pohtimaan. He tuskin saavat sitä suurta päätöstä tehtyä pohtimalla. Niin se vain on että ne päätökset jotka eniten muuttaa ja vaikuttaa elämään ovat ne jotka on tullut tehtyä mielivaltaisen hurmoksen vallassa. Tähän ei nyt pidä sekoittaa niitä viinapäissä tehtyjä päätöksiä, tai niitä joihin on yllytetty ja joita tehdään joka päivä. Mielivaltaiseen hurmokseen pääseminen ei liity päättömään vaelteluun, vaan tilanteisiin joissa ei ole ennen ollut. Miten niihin on joutunut ja miten pääse pois? Antaako aika siivet tai sen puute, jotta saavuttaa tilan jossa kaikki on mahdollista ja kaikkeen löytyy vastaus?  

                                       

Pohtiminen saa asiat näyttämään hienoilta, mutta myös kamalilta, mitä oikeasti monet asiat ovatkin. Pohtiminen saa asioita järjestykseen. Ihmisen tulee pohtia ja järjestää ajatuksiaan, kuin ainaiset kevätsiivoukset. Toisaalta on myös hyvä heittäytyä arjen kiireelle ja antaa ajatusten pyöriä päättymätöntä karting-rataa. Kesä ja varsinkin loma on tuskallista aikaa. Kauan odotettu, Kauan toivottu ja lopulta loppuva. Ainainen tyhjyys, aivojen ripustaminen narikkaan ja pöh. Kaikki miettivät lomallaan, olisikin niin helppoa vain olla ja toivoa että maailma jatkaa kulkemistaan ilman omia murheita. 

Pohtiminen antaa ihmiselle toivoa ja lohtua, jos kaikki muu on mennyt, kadonnut taivaan tuuliin, ajatukset jäävät. Niistä saa lämpimän peiton harteilleen. Ruokaa nälkään ja vettä janoon. Kaikkea mitä toivoa saattaa, sitten tulee aika kun joku tulee ja ottaa peiton pois ja vie sinut ulos. On tullut talvi, viimeksi muistelit helteitä ja ukkosia. Omassa maailmassa luulit olevasi yksin ja onnellinen. Sitten tuo yksi huolestunut ihminen, joka oli aivan tavallisena päivänä matkalla kotiin töistään, päätti hakea sinut ulos ja näyttää maailman. Hän antaa sinulle oikean huovan ja lämmintä juotavaa. Ajatuksesi tuntuvat olevan vain kaukainen muisto. Tunnet lämpöä ja tiedät että sinusta välitetään. Olet sittenkin tärkeä, vaikka sinulta kaikki vietiin ajatuksesi eivät antaneet sinun kuolla pois. Ne tiesivät tämän päivän koittavan ja paremman tulevan. Ajatusten peitto on kirjava ja siinä on monia aukkoja, mutta jokaisella on oma peittonsa ja jokaiselle se on aivan yhtä tärkeä.

Mihin siis haluan päätyä ja mikä minua ajaa eteenpäin matkallani? Sitä en tiedä, enkä koskaan tuskin tule tietämäänkään. Mutta sen tiedän että peittoni lämmittää ja antaa toivoa eteenpäin. Epävarmuus ei ole mahdottomuus, sen kanssa pitää oppia elämään. Pyrkiä symbioosiin ja antaa sen varoittaa, mutta myös ohjata tietä. Ei liiaksi, muttei sitä tule unohtaa. Epävarmuus on aina läsnä. Joka ikisellä. Kukaan ei tiedä loppuun asti.

Olenko saanut kesälomalla selvitettyä ajatuksiani, siivottua luurangot kaapista? No ajatukseni ovat vielä samalla hyllyllä, samoissa pinoissa, mutta niiden seuraan seuraavalle hyllylle on liittynyt ystäviä ja perhettä. Ja vaatepuilta on myyty (hyvällä voitolla) muutamat opetuskäyttöön soveltuvat luurangot. Tilaa on tehty, mutta kaapin tunnistaa omakseen. Ja kyllä se on yhtä sekainen kuin aina ennenkin :)

 - Smith