Keräännyimme saliin, kaikki yhtä innostuneina ja intoa täynnä. Tarinan viedessä meitä eteenpäin tuhat kahdeksan sataa luvulle. Mielenkiintoni heräilee ja alkaa miettimään. Miksi en ole täällä ennen ollut? Ketä lie nuo arkisen, mutta glamourisen työn sankarit. Matkan jatkuessa kultaukset vaihtuvat lavasteisiin ja arkisuuteen. Monet kuvat ja tunnelmat tuntuvat rinnassa asti. Vuosikymmenet ovat käsin kosketeltavissa, valokuvat kertovat menneestä.
Vintin portaat narisevat ja pääsemme lähelle taivasta. Taivas, onko se fyysistä vai ainoastaan henkinen tunne? Oli mitä oli, tunsin oloni eritäin eläväksi. Syvä ääni pimeydestä jatkaa tarinointia. Kaikki on paikallaan, rauhallisena, mutta silti niin elävänä. JUTUM! Ääni kaikuu pimeässä. Kumpuilee seinistä ja penkeistä. Sama ääni toistuu jälleen. Kummituksia onko olemassa? Ja jälleen, tässä on varmaan aaveita mukana.
Tukirakenteiden ja valojen roikkuessa lavan eri puolien välillä. Kestäisikö se ihmisen painon? Voisiko tämä toimia? Mieleni valtaa uteliaisuus ja silmiin pistävä hulluus. Pakko malttaa mieli, ja matka jatkuu. Olisin voinut jäädä ylös orrelle ikuisesti. Mutta täytyy seurata laumaa. Ehkä palaan tänne vielä joskus.
Ylhäällä myös pysyimme, mutta penkit alkoivat punertaa ja kultaukset kiiltämään. Eivät toki niin kauniisti ja arvokkaasti kuin alhaalla. Kuka sitä täällä ylhäällä huomaisi? Kauniiden lamppujen loistossa saamme matkaamme arvokkaan päätöksen. Palaanko tänne vielä takaisin, aika näyttää. Mutta jos asia on minun päätettävissä tämä ei jää tähän. Tulen takaisin ja jään, tai ehken sitten kuitenkaan ihan loppuun asti. Tai ehkä minusta tulee talon kolmas kummitus, kuka tietää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Blogi-juttuja saa mielellään kommentoida ja rakentavaa kritiikkiäkään ei pelätä! Kommentit tullaan kuitenkin ensin hyväksyttämään Turun Tyttöjen Talon työntekijällä. Tästä johtuen, kommentit tulevat näkymään viiveellä. Kiitos kommenteistasi!