Kesä, tuo ihmeellinen aika vuodesta. Aurinko paistaa, puistot täyttyvät ihmisistä niin kuin jokirantakin, toiset tapaavat uusia ihmisiä toiset taas ei. Toiset aloittavat parisuhteen, toiset eivät. Parisuhteen alkaessa usealla jää kaverit sikseen aluksi, toisilla taas kaverit jäävät vuosiksi sikseen. Kaveruus/ystävyys suhteet noin muutenkin.. Toiset saavat lapsen/lapsia toiset taas ei.
Sitä tulee aina näin kesäisin mietittyä, kun on tässä nyt kahtena kesänä putkeen kiinnittänyt huomiota siihen, että aina näin kesän alussa Facecbook täyttyy niistä ilmoituksista "parisuhteessa", "naimisissa" tai sitten "odottaa lasta", että milloinkohan sitä itse löytää itselleen sen "oikean" kumppanin. Vai löytyykö sitä ollenkaan? Jääkö sitä kuitenkin yksin? Eikö ne unelmat käykään toteen, siis ne kaikista suurimmat ja melkein koko elämän mittaiset unelmat? Tai miksi aina kaikki muut saavat sen mitä itse on aina halunnut ja haaveillut? Miksei sitä itse voisi kokea sitä onnea ja löytää se joku jota voisi oikeasti rakastaa ja saada se oma perhe?
Ehkä myös tämän hetkisessä elämäntilanteessakin sitä tulee väkisinkin mietittyä vähän kaikenlaisia asioita, kuten juuri noita. Välillä enemmän tai vähemmän. Lähipäivinä, yksi mikä nyt on ehkä eniten mietityttänyt on tämä mun iänikuinen "ongelmani" kaverit/ystävät.
Tällä hetkellä mulla kaksi todellisen tärkeää ystävää joille puhua kaikesta. Aivan kaikesta, häpeilemättä yhtään mitään. Eli tulee siinä sitten itku toisen nähden tai ei, mitään ei tarvitse hävetä, nolostua, pystyy näyttämään ne kaikki tunteet, vihasta suruun. Ja kyllä, kyllä sitä tulee kavereillekin näytettyä ne tunteet, mutta ei niitä kaikkia. Itse en, tai ainakin yritän olla, näyttämättä vihaa tai kiukkua kavereilleni. Ne harvat hyvät kaverit tosin huomaa sen jos jokin ottaa päähän, mutta jos asiasta kertoo niin se kiukku tai viha ei ole siinä mukana. Noille kahdelle ystävälle kun kertoo, niin ne tunteet 100% mukana. Ja hei älkää ymmärtäkö väärin, oli kyseesä sitten kaveri tai ystävä niin he ovat kaikki tärkeitä mulle.
Noihin kahteen ystävään pystyy luottamaan niin eri tasolla mitä luotan kavereihin. (Luotan kyllä kavereihinkin, mutta sitten kun puhutaan lähes 10 vuoden tuntemisen jälkeen niin se luottamus niin eri tasoa muihin verrattuna.)
He ovat auttaneet mua silloin kuin apua olen tarvinnut ja päinvastoin mä olen auttanut heitä silloin kuin he ovat sitä tarvinneet. Auttamisesta pääsenkin oikeastaa siihen isoon "ongelmaan" mikä saattaa vain olla pelkkää valheellista tuntemusta, mutta myös harvinaisen totta.
Olen tosiaan tullut miettineeks näitä kaveri suhteitani todella paljon, kun elämäntilanne ei ole tällä hetkellä mikään paras mahdollinen. Saatan kuulostaa ehkä hieman itsekkäältä, mutta eiköhän se ole sallittua?
Mä yritän olla mun kavereille kiva, mukava ja auttaa heitä jos he apua tarvitsevat, tukea ja kuunnella jos on murheita ja tarvitsee kuuntelevaa korvaa ja tukevaa olkapäätä johon voi tarvittaessa päästä ne tuskaiset kyyneleet. Mutta miksi ihmeessä, musta tuntuu, että osa mun kavereista kaikkoaa jonnekin hamaan kaukaisuuteen juuri silloin kuin minä olisin apua vailla? Tai sitä kuuntelevaa korvaa ja tukevaa olkapäätä johon voisi ne tuskaiaset kyyneleet päästää? Olen aiemminkin tätä samaa miettnyt ja ehkä jopa josksu kirjoittanutkin tästä samaisesta aiheesta, mutta miksi?
Itseäni alkaa suoraan sanoen ottamaan päähän se, että multa kyllä voidaan sitä apua pyytää ja tukea, mutta itse en saa mitään takaisin. Siinä alkaa vähitellen miettimään, ovatko ne oikeasti mun kavereita vai haluavatko he vain hyväksikäyttää mun avuliaisuutta? Vai miksi se tunne on se mikä mulla on; miksi antaa jos ei koskaan saa mitää takaisin?
Toinen näistä ystävistäni sanoikin mulle taannoin, että ehkä mä yritän liikaa olla se mukava, kiva ja auttava kaveri; ehkä jopa jollain tavalla yrittäisin miellyttää heitä. Sanoin tosin vastaan heti tuossa miellyttämisen kohdalla, sillä itse en koe, että yrittäisin miellyttää ketään. Mutta mitä jos se onkin tuo alitajunta joka yrittää miellyttää, enkä vain itse tajua sitä?
Välillä olisi kiva tietää miks ne kaverit tuppaavat kaikkoamaan aina jonnekin silloin kun itse tarvitsisi vuorostaan sitä apua ja tukea. Mutta ei sitä jaksa joka kerta alkaa kyselemään kun vastaukset ovat "jaa'a en voi tietää" sorttisia. Mistä johtuen päätinkin yrittää olla itsekäs ja kamala ihminen siinä suhteessa, että he joilta en ole sitä apua saanut silloin kun sitä olen tarvinnut niin en tule sitä myöskään heille antamaan.
Itse yritän parhaimpani mukaan toimia toisia kohtaan sillä tavalla kuin haluaisin heidän toimivan mua kohtaan, mikä tuntuu menevän penkin alle. Mutta hei kaikista kriiseistähän selviää aina... Kavereiden ja ystävien tuella, mutta missäs ne kaverit olivatkaan? Kaksi ystävää kyllä auttaa ja tukee ja yksi kaverikin. Entä ne muut? Miksei heiltä saa mitään vaikka kuinka yrittäisi? Yritänkö vain liikaa, tai autanko heitä liikaa? Olenko mä vain se "helppo nakki" jonka puoleen voi kääntyä silloin kuin asiat mene nappiin, mutta ei silloin kun ne asiat menevätkin nappiin?
No kaikesta tämän hetken asioista huolimatta, olen kiitollinen niistä vähäisistäkin kavereista ja ystävistä joille voi puhua jopa niistä kipeimmistäkin asioista
Tässä kohtaa ei oikeastaan voi muuta tehdä kuin mennä päivä kerrallaan eteenpän ja ajatella positiivisesti.
Oikein makeaa kesää kaikille!
-Frankie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Blogi-juttuja saa mielellään kommentoida ja rakentavaa kritiikkiäkään ei pelätä! Kommentit tullaan kuitenkin ensin hyväksyttämään Turun Tyttöjen Talon työntekijällä. Tästä johtuen, kommentit tulevat näkymään viiveellä. Kiitos kommenteistasi!