Jatkokertomus osa 2/3 - Kuolemattoman talo

Korpikuja 66 hehkui aamuauringossa tummanpunaisena ja sen katto oli tehty läpinäkyvästä lasista. Keskelle taloa jäi pieni piha-alue. Mian ihailu keskeytyi, kun hänen viereltään kuului ääntä.
”Ilmoittakaa nimenne ja aikeenne”, monitori portissa pyysi säristen.
”Öh, Mia... Tarkoitan, Ira Valkea, ja olen tullut tapaamaan Kuolematonta. Hän sanoi palkkaavansa minut talonvahdikseen.”
Portti hänen edessään aukesi, samalla kun monitori kehotti varomaan kasveja ja toivotti mukavaa loppupäivää. 

Mian edessä levittäytyi pitkä hiekkatie, joka johti talon etuovelle. Tietä reunustivat satunnaiset rikkaruohot ja muut kasvit, mutta ne eivät ulottuneet tielle asti. Mia käveli epäluuloisesti pari metriä miettien, mitä kasveja hänen oikein piti varoa. Äkkiä polun mutkassa oleva kasvi kääntyi. Kasvin kukat ja terälehdet ojentuivat nyt Miaa ja se aukaisi keskustansa. Keskustasta paljastui suu, jossa oli pieniä, vihertäviä hampaita sekä kieli.
”Anteeksi neiti, mutta olette auringon edessä. Voisitteko ystävällisesti siirtyä?”
Mia säikähti puhuvaa kasvia, väisti tien toiseen sivuun ja toinen, paljon paksumpi kasvi kietoutui hänen nilkkansa ympärille.
”Voi voi. Neiti taisi juuri peruuttaa sudenruoskan päälle. Ne eivät ole kovin ystävällisiä kasveja. Nauttikaa loppupäivästä.” kasvi toivotti samalla kun sulkeutui, ja kuulosti epäilyttävän vahingoniloiselta.
Mia alkoi epäillä, että joku oli livauttanut jotain hänen aamiaismuroihinsa. Tai ehkä hän näki unta. Kenties hän oli seonnut, viimeinkin. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä asioiden laitaa, sillä jo toinen sudenruoska oli kiinni hänen nilkassaan.
”Sudenruoskat ovat kovin epämiellyttäviä kasveja. Ne sitovat sinut itseensä kiinni, kuristavat sinut ja sen jälkeen sulattavat sinut juurien ravinnoksi”, punertava kasvi puutarhan toiselta puolelta valaisi.
”No eihän tässä sitten mitään ong... Hetki. Tekevät mitä?! Ne ovat kasveja! Eivät kasvit ole niin ilkeitä!”
”No, sudenruoskat ovat.” 

Mia tunsi itsensä voimattomaksi. Kello oli hädin tuskin kuusi aamulla ja hän keskusteli puhuvien perennojen kanssa toisista kasveista, jotka yrittivät tappaa hänet. Helvetinmoinen aamu. Olisi vain pitänyt jäädä sänkyyn. Kun Mian tajunta alkoi jo hämärtyä, jonkun varjo piirtyi hänen ylleen. Varjo naksautteli kieltään paheksuvasti.
”Olet myöhässä ja jäänyt kiinni kasveihini, vaikka varoitin sinua niistä. Portillakin varoitetaan niistä.” Varjolla oli sama ääni kuin eilisellä hullulla.
”Kröh... Et... Et viitsisi päästää minua... Irti?”
”Kuuntele nyt. Sitä minäkin aina sanon Bellille, nykynuorison ongelma on se, että he eivät osaa kuunnella toruja. Jaa jaa... Toista se oli 1500-luvulla. Silloin kaikki kuuntelivat haukkuja aivan kiltisti. Ja kuristuivatko ihmiset sudenruoskiin? Eivät! Paria poikkeusta lukuunottamatta, tietysti. Niin yksinkertaista se oli...”
Mia aavisti hullun jaarittelevan ikuisesti jollei häntä pysäytettäisi, joten hän kröhäisi viimeisillä voimillaan.
”Ai niin, sinä olit siinä. Mikset sanonut mitään? Ärsyttävää tuollainen vaitonaisuus...” Kuolematon mulkaisi häntä kiukkuisesti, kuiskasi jotain maan suuntaan ja kasvit päästivät otteensa irti. ”Sudenruoskat ovat lempikasvejani, vaikka niissä on kieltämättä omat varjopuolensa...”
”Ne yrittivät kuristaa minut!”
”Niillä on luonnetta, aivan kuten sinulla. Ja sitä paitsi, sinähän niiden päälle astuit. Joka tapauksessa, olet myöhässä.”
”Anteeksi.” Mia tunnisti miehen kuuluvan siihen ihmistyyppiin, jolle ei kannattanut puhua järkeä.
”Tämän kerran saat. Mutta nyt meillä alkaa olla kiire”, mies sanoi juhlallisesti ja viittoi Miaa seuraamaan itseään sisälle taloon.

Talo oli sisältä majesteettinen. Buckinghamin palatsikin olisi jäänyt toiseksi. Aula oli sisustettu lämpimän ruskealla ja metsänvihreällä. Seiniä peittivät valtavat kirjahyllyt ja keskellä salia oli ainakin kolme maapalloa, joista kahden kuvioinnit olivat Mialle tuntemattomia. Edestä lähtivät kahdet portaat yläkertaan ja siellä täällä, kirjahyllyjen välissä oli pieniä ovia.
Mia tuijotti tätä kaikkea suu auki, eikä huomannut, kun Kuolematon meni yhdelle pienistä ovista.
”No, mitäs tuijotat? Onhan se ehkä vähän vaatimaton, mutta mitä minä kaikella turhalla. Eikö kukaan ole opettanut sinulle käytöstapoja? Toisten kotien tuijottaminen suu auki on poliittisesti hyvin epäkorrektia.”
Mia tuijotti Kuolemattoman erivärisiä silmiä suu edelleen auki ja pudisti päätään.
”Ahaa. En tosiaankaan ymmärrä. No, joka tapauksessa, meidän pitäisi lähteä nyt. Ei meillä ole koko päivää aikaa”, Kuolematon hoputti ja viittoi Miaa seuraamaan.

 ”Tämä tässä on Etelän ovi. Tämä on yksi niistä ovista, joista sinun pitää välittää. Sinun tehtäväsi täällä on yksinkertainen. Ainoa, mitä sinun pitää tehdä on ruokkia eläimet”, Kuolematon hymyili ja avasi oven pienelle käytävälle, jossa oli lisää ovia.
”No niin, itse ruokien valinta ei ole kovin hankalaa. Näetkö, oven vieressä on aina pieni (tai suuri, riippuen eläimestä) pussi, jossa on ruoat. Sinun tehtäväsi on vain avata ovi ja heittää ruoat sinne. Yksinkertaista, eikö vain? Ymmärretty?”
Mia nyökkäsi.
”Hienoa. No, joka tapauksessa, monimutkaiseksi tilanteen tekee se, että osa eläimistä on hieman... No, agressiivinen on kovin voimakas sana, mutta... Nälkäisiä. Joten, turvallisuussyistä, joissain ovissa on luukku, josta tiputat ruoat. Ymmärretty? En halua löytää apulaistani pienissä palasissa ympäri asuntoa. Taas. Sotku on aivan hirvittävä.”
Mia nyökkäsi taas, tosin hieman epävarmemmin.
”Hienoa, hienoa... Mihin minä jäinkään... Ruokkiminen, ovet, luukut, aggressiivisuus, suolenpätkät... Ah, aivan! Äläkä missään nimessä, mitä ikinä teetkään, pelkää. Sillä, kuten kaikki eläimet, nämäkin haistavat pelon. Älä pelkää, se on kultainen sääntö täällä. Ei pelkoa. Jos tunnet pelon lähentelevän sinua, ajattele jotain lämmintä, kaunista ja turvallista.  Kuten minua. Ja poistu huoneesta rauhallisesti, niin pysyt kunnossa. Toivottavasti.”

Kuolematon käveli käytävän päähän, raotti isoa, tummanvihreää ovea ja kääntyi Mian puoleen.
”Tiedän kysymykseni kuulostavan melko absurdilta, mutta oletko ikinä nähnyt lohikäärmettä?”
Mia tuijotti Kuolematonta ja ravisti päätään.
”Ei?”, Kuolematon kurtisti kulmiaan, ”Entäs aarnikotkaa?”
”Tuota, kirjassa.”
”Mainiota! Koulukirjassa?”
Mia aukoi suutaan miettien mitä sanoa, mutta tyytyi lopulta ravistamaan vain päätään.
”Hmm... Siinä tapauksessa meillä saattaa olla pieni ongelma”, Kuolematon mutisi ja tempaisi oven auki.

Jatkoa seuraa...