Vuosi elämästäni (2014)

Vuosi on kulunut ihan hirmu nopeasti.

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut iloa, surua, ahdistusta, itkua naurua ja kaikkea siltä väliltä. Yhtä tunteiden vuoristorataa.

Vuoden 2014 kaksi ensimmäistä viikkoa majailin silloisen poikaystäväni luona, joka on myös poikani isä. Vaikka olisihan mulla omakin koti ollut, mutta en halunnut olla yksin.

Tammikuun puolessa välissä sanoin poikaystävälleni, että tarvitsen omaa tilaa, sillä olenhan aina viihtynyt hyvin yksin. Mua ahdisti suunnattoman paljon se, että poikaystävän luona ei vain yksinkertaisesti ollut tilaisuutta olla itsekseen. Kaipasin kotiin.

Seuraavat pari viikkoa olin kotona ja tapasin kavereita. Olinhan nähnyt heitä viimeksi vuonna 2013 :)

Helmikuussa menin taas poikaystävälleni ja pari yötä siellä olin ja heräsin aamulla ihan kamalan pahaan oloon.

Juoksin oksentamaan, mutta paha olo ei mennyt ohi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onko mulla ruokamyrkytys, mutta sitten mietin syömisiäni, enkä ollut syönyt mitään epämääräistä. Menin herättämään poikaystäväni ja kerroin huonosta olostani. Kerroin haluavani kotiin, etten tartuta häntä. Poikaystäväni saattoi minut pysäkille ja pyysi ilmoittamaan, kun pääsisin kotiin.

Pääsin kotiin ja ilmoitin poikaystävälleni olevani turvallisesti perillä ja meneväni nukkumaan. Nukuin yön yli ja paha olo vain jatkui. 

Soitin äidilleni , ja kerroin meneväni hänen luokseen ja tulisin apteekin kautta. Kerroin oksentaneeni edellisenä päivänä ja voivani edelleen todella huonosti.

Eletään helmikuun puoliväliä vuonna 2014. Äiti menee aamulla töihin ja mä jään hänen luo nukkumaan. Herään kolmatta päivää peräkkäin kamalan huonoon oloon ja käyn jälleen oksentamassa.

Koitan parhaan kykyni mukaan syödä jotain ja sitten lähden Tyttöjen Talolle. 

Päästyäni talolle suuntaan vessaan ja kaivan laukustani raskaustestin, jonka olen edellisenä päivänä ostanut apteekista. Ohjeen mukaan odotan kaksi minuuttia testin teon jälkeen ja päässä pyörii sekalaisia ajatuksia. Mitä, jos testi on positiivinen. Oonko mä valmis äidiksi.

Kaksi minuuttia kuluu ihan hirveän hitaasti. Se oli elämäni pisin kaksi minuuttinen. Vihdoin digitaalisen testin ruutuun ilmestyy "3+" Olin siis kolmannella viikolla raskaana. Otin puhelimen käteeni ja etsin poikaystäväni numeron. Pistin hänelle viestillä "Syy pahalle ololle selvis. Mä odotan vauvaa." 

Viestiä kirjoittaessani mun kädet tärisi enemmän, kun koskaan ennen. Mä pelkäsin poikaystäväni reaktiota. Ja syystä pelkäsinkin.

Poikaystäväni ei kokenut olevansa valmis isäksi, mutta hän kysyi mun mielipidettä. Mä en ollut varma. Halusin miettiä asiaa kaikessa rauhassa. Kerroin ilmoittavani, kun tietäisin mitä olen päättänyt.

Lähdin kotiin ja nukuin yön yli. En halunnut tehdä päätöstä liian hätäisesti.

Seuraavana aamuna soitin äidilleni. Äiti vastasi yllättävän pirteänä. 

"Kai sä istut ?" Oli mun ensimmäinen kysymys.
Äiti ihmetteli kysymystä, mutta antoi myöntävän vastauksen.
"Äiti..." piiiiitkä hiljaisuus, jonka äiti rikkoi sanomalla "Kai sä lapsi rakas muistat, että äiti ei tuomitse sua,
olit sä tehnyt mitä tahansa.
Äidille sä voit kertoa jos on huolia."

Mä purskahdin itkuun. "Joo tiedän. Siks mä sulle soitinkin." Saan sanottua itkun keskeltä.
"Äiti. Mä tein eilen raskaustestin. Se oli..."
(hiljaisuus)
"...positiivinen"
"Voi. Mun pikkutytöstä on tulossa äiti. Toihan on ihana asia. Vai onko?", äitin suusta pääsee.
"Äiti, kun mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Haluaisin uskoa pystyväni tähän, mut J ei koe olevansa valmis isäks.", selitän.

"Päätös koskee sun koko loppuelämää. Muista, että mitä ikinä päätätkin, niin äiti on sun tukena." Äiti sanoo
"Mä soitan J:lle" Sanon ja lopetan puhelun.

Ennen poikaystävälleni soittoa soitan neuvolaan ja kerron tehneeni positiivisen raskaustestin edellisenä päivänä. Mulle varataan aika neuvolasta parin viikon päähän.

Yritän soittaa poikaystävälleni, mutta hän ei vastaa. Lähetän viestin ja kerron olevani valmis äidiksi ja pitäväni lapsen.

Poikaystävältä tulee pian vastaus "Mut mä sanoin, et en halua lasta.", viestissä lukee.
"Niin sanoit, mut sanoit myös, et annat mulle aikaa tehdä oman valintani. Mun valinta on pitää tää lapsi. Mä otan vastuun teoistani." Kirjoitan vastaukseksi.
"Voidaanko puhua tästä kasvotusten. Tuu tänne.", kirjoittaa poikaystäväni.

Lähden heti poikaystäväni luo. Sinne päästyäni poikaystäväni yrittää saada mua luopumaan vauvahaaveista, mutta pidän pääni, enkä luovu haaveestani. Viimeiset kuusi vuotta olin ajatellut, etten ikinä halua omia lapsia, vaikka olen aina rakastanut lapsia, mutta "3+" raskaustestissä sai mut muuttamaan mieltäni.

Olin siis miettinyt kaks päivää valintaani ennen, kun kerroin sen poikaystävälleni, joka olisi toivonut minun luopuvan vauvahaavesta. 

Tiesin kuitenkin rakastavani lapsia ja vaikka aikaisemmin en ollut suunnitellut perustavani perhettä. En ainakaan kovin nuorena. Jos olisin valinnut toisin, niin katuisin varmasti koko lopun ikäni tehtyäni virheen.

Lastani en todellakaan voi sanoa virheeksi. Hän on mulle rakkain ihminen koko maailmassa. Mun oma esikoinen. Olen kyllä nuori, mutta kuitenkin jo sen ikäinen, että pystyn huolehtimaan itseni lisäksi myös mun ihanasta pojasta. Onhan ihmiset nuorempinakin lapsia saanut.

Maaliskuun alussa alkoi näkymään ensimmäisiä merkkejä raskaudesta. Maha alkoi pyöristyä ja ruoka ei maistunut, mutta jotain oli syötävä, vaikka väkisin. 

Poikaystäväni ja tulevan lapseni isä ei kestänyt ajatusta, että hänestä tulisi isä. Hän halusi erota. Hänen mielestään meidän olisi parempi erillämme. Olin tietysti eri mieltä. En halunnut erota. Meidänhän oli tarkoitus viettää koko meidän loppuelämä yhdessä. Niin me oltiin toisillemme luvattu. 

Tietysti mielialanvaihtelut kuuluu raskausaikaan ja mä aloin itkeä hysteerisesti. J tietysti yritti parhaan kykynsä mukaan mua saada rauhoittumaan siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Testin teosta oli kulunut viikko ja joitain päiviä. Tulevan lapseni isä halusi erota, koska olin jo päättänyt pitää lapseni.

Ensimmäisen kuukaudet eron jälkeen oli todella raskaita. En pystynyt olemaan kotona. Vietin seuraavat kuukaudet äitini luona. En kuitenkaan pystynyt kertomaan erosta äidille. Halusin ottaa aikaa ja venyttää kertomista siihen saakka, kunnes olisin valmis kertomaan.

Erosimme siis J:n kanssa maaliskuussa. Pidin asian omana tietonani pitkään, sillä en halunnut huolestuttaa äitiä turhaan. Olimme kuitenkin edelleen hyvissä väleissä, vaikka olimmekin eronneet. Kävin J:n luona edelleen usein.

Kuukausi vaihtui huhtikuuhun, enkä enää pystynyt olemaan kotona, sillä naapurit polttivat ilmeisesti sisällä ja kaikki hajut tuli ilmastoinnin kautta mun kämppään. Huhtikuussa "muutin" takaisin äidin nurkkiin, kunnes saisin uuden asunnon, sillä edellinen asuntoni oli vain 27 melkoinen eli se olisi ollut aivan liian pieni mulle ja vauvalle. Postit kuitenkin kävin katsomassa viikoittain. Huhtikuussa siis pistin hakemuksia vuokra-asunnoista vähän joka paikkaan.

Viikoittain me käytiin äidin kanssa kyselemässä, josko mulle sopivaa asuntoa olisi jo löytynyt. Joka paikasta vastaukseksi tuli "Ei ole." Ei kuulemma ollut mikään kiire...

Vasta heinäkuussa (pari kuukautta ennen laskettua aikaa) pistin hakemuksen Sato vuokra-asuntoihin ja kappas keppanaa. Mä sain, kun sainkin asunnon parissa päivässä. Hakemuksesta seuraavana päivänä mulle tuli sähköpostiin silloisen asukkaan puhelinnumero, johon soitin heti ja käytiin äidin kanssa kattomassa asuntoa. Se asunto oli (ja on edelleen), kun mulle tehty. Ihastuin siihen heti. Vuokrasopimuksen kävin tekemässä pari päivää hakemuksen teon jälkeen. Pääsin muuttamaan pari päivää ennen, kun kuukausi vaihtui elokuuhun.

Olin asunut puoltoista viikkoa uudessa asunnossani, kun viimein uskaltauduin äidille kertomaan mun ja J:n erosta. Kerroin, että meidän suhde oli alusta saakka enempi kaveri-, kuin parisuhde ja äiti otti sen tosi hyvin.

Viimein tuli se aika, kun mun pikkupoika tuli maailmaan. Mun pieni ihme, josta en koskaan osannut edes haaveilla. Kaikkein rakkain ihminen, joka menee mun elämässä kaikessa etusijalle. Aina.

Seuraavat kaks kuukautta menikin hujauksessa. Mun pieni vauva kasvoi ja kehittyi kokoajan. Kuukauden ikäisenä ensimmäinen hymy, vajaa kahden kuukauden ikäisenä ensimmäinen ääneen nauraminen (unissaan). Ei sitä tajunnut, että mun vauvasta tulisi äkkiä iso poika. Onneksi mun poika on kuitenkin vielä pikkuinen ja tulee aina olemaan se äidin vauva, vaikka kasvaisi kuinka isoksi tahansa.

Kolmen kuukauden ikäisenä hän rupesi jo nauramaan hereillä ollessaankin ja tarttui esineisiin, kuin vanha tekijä. Hampaitakin on ilmeisesti alkanut tekemään, kun kokoajan eksyy käsi suuhun. 

Ei saa kasvaa niin äkkiä. Haluan pitää mun vauvan pitkään vauvana. Aika menee hirmuisen nopeasti.

Nyt on jo joulukuu ja pian on jo jouluaatto. Ei vain ole kyllä yhtään joulufiilistä. Mun lapsuudessa jouluna oli lunta. Musta joulu ei ole yhtään kiva. Jos nyt edes ensi vuonna tulisi sitä lunta, kun silloin mun poikakin ymmärtäisi siitä jotain.

Vuoden 2014 aikana olen kasvanut todella paljon. Musta on tullut jonkin verran sosiaalisempi ja nykyään uskalla jo kysyä apua tuntemattomiltakin ihmisiltä esimerkiksi kaupassa, jos mun oma pituus ei riitä ottamaan jotain tavaraa, jos se on hirveän ylhäällä. 

Se on multa suuri saavutus.

Vuosi 2015 on käsillä. Uusi alku tekee tuloaan. Tehdään tulevasta vuodesta yhdessä parempi.

Tästä tekstistä nyt tuli pitkä, mutta kiva jos just sä jaksoit lukea tän loppuun saakka.

Mitä sä odotat tulevalta vuodelta ?

Onnea vuodelle 2015 !

-Erkku