Do What You Love, Love What You Do: toukokuuta 2015

tiistai 19. toukokuuta 2015

Voimaa keväästä

Rakastan kevättä enemmän kuin koskaan ennen.

Niin paljon
Valoa
Vihreyttä

Raikkautta

Kasvua
Kauneutta

Elämää!

maanantai 11. toukokuuta 2015

Uskallanko muuttua, olla keskeneräinen?

There is a crack in everything.

That's how the light gets in. (Leonard Cohen)

Nyt, tässä hetkessä, seison valintojen edessä. Tie, jota olen kulkenut viimeiset vuodet, on tulossa päätökseen. Tuntuu erikoiselta, että minulla todella on mahdollisuus valita toisin. Valita jotain sellaista, mikä tällä hetkellä tuntuu hyvältä. Myöhemminkin voi aina, todellakin, aina valita uudelleen. Elämä on keskeneräistä. Vielä en tiedä, mitä ensi syksy tuo tullessaan. Joka tapauksessa tulevaisuuteni on omissa käsissäni. Haluaisinko vihdoin uskaltaa kurkottaa kohti unelmiani?

Elämä muuttuu mun ympärillä. Mä muutun. Uskallanko ottaa muutoksen vastaan?

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Millaisessa Suomessa sinä haluat asua?

Jäätyäni työttömäksi kahdeksan kuukautta sitten, olen saanut omakohtaisesti maistaa yhteiskuntamme lääkettä työttömyyteen. Kuluneena aikana on syntynyt useita ajatuksia, joiden soisi tulevan julki, joten olen päättänyt tarttua miekoista parhaaseen eli kynään. Omanarvontuntoni ja moraalinen velvollisuuteni itseäni sekä kanssaihmisiäni kohtaan vaatii minua kirjoittamaan, sillä tiedän, että esiintuomani asiat koskettavat suurta osaa yhteiskuntamme jäsenistä.

Varoitan lukijaa, että tekstini saattaa aiheuttaa sisäistä tarvetta nousta barrikadeille ja puhua ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisen kohtelun puolesta. Mikäli näin käy, älä tukahduta sisäistä ääntäsi vaan seuraa sitä. Ennen kuin olet astunut polulle, et voi tietää minne se vie. Astuttuasi polulle, et edelleenkään tiedä tarkalleen minne se vie. Mutta enää et istu tien penkalla voivottelemassa sitä kuinka elämä vain tapahtuu sinulle etkä voi asioille mitään, vaan olet menossa kohti tavoittelemisen arvoista joskin tuntematonta määränpäätä ja mikä parasta, olet matkalla etkä tee matkaasi yksin. Salli tekstini inspiroida, tartu kynään itse, tartu puhelimeen itse ja lähde kanssani barrikadeille, sillä yhdessä me seisomme vahvempina ja riittävän paineen alla muutokset ovat väistämättömiä. Muutokset kuitenkin edellyttävät rohkeita ihmisiä, meitä tavallisia ihmisiä, joilla on tahtotila. Usein uskomme harhaan, jonka mukaan muutos vaatii yksilöltä yliluonnollisia kykyjä ja voimavaroja. Todellisuudessa yksilön luja tahtotila ja vankka luottamus omaan asiaan riittävät. Kun lujan tahtotilan omaavat yksilöt yhdistävät voimansa, syntyy edelläkävijöiden ja muutoksen ajajien vakaa ja vanttera puu, jota ei kaada mikään myrskytuuli.

Tekstissäni pohdin Suomen valtion nykyistä tilaa, nostan esiin kysymyksiä joiden äärelle meidän on mielestäni syytä pysähtyä sekä lopulta siirrän pallon lukijalle. Ytimekkään alustuksen jälkeen, menkäämme asiaan.

Suomesta puhuttaessa käytetään nimitystä hyvinvointivaltio. Ulkoisesti Suomi on Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin mukainen maa, mutta todellisuudessa - kenen tai minkä hyvinvointiin nimityksellä viitataan? Millä hyvinvointia mitataan? Nostan esiin kysymyksen - onko tämä nimitys vanhentunut? Tai jopa, onko tämä nimitys koskaan pitänyt paikkaansa? Voiko Suomea tänä päivänä kuvailla hyvinvointivaltioksi? Riittääkö se, että luontomme on puhdas, infrastruktuurimme moitteeton ja meillä on päällisin puolin kaikki ”ok? Omasta mielestäni ei riitä. Se, että asiainlaita on tämä, ei tarkoita etteikö Suomesta voisi ja pitäisi rakentaa hyvinvoivempaa yhteiskuntaa. Pyrkiessämme tähän, meidän on kuitenkin luotava syvä katsaus arvopohjaan mille yhteiskuntaamme rakennetaan ja mikä todellisuudessa tuottaa yhteiskunnan jäsenille hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen ei tule koskaan korvaamaan aitoa, sisäisesti tunnettua hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen on ontto tapa elää, joka syö isäntäänsä pahemmin kuin mikään ulkopuolelta tuleva uhka. Tavoitelkaamme aitoa hyvinvointia, joka tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Älkäämme tyytykö kulisseihin, sillä sellainen elämä tukahduttaa ja tuhoaa meidät sisältäpäin.

Yhteiskunta muodostuu ihmisistä. Tiet, autot, rakennukset, palvelut, rankaisulaitokset, kaikki tämä, luodaan ihmisen vuoksi. Ihminen on kaiken alfa ja omega ja ilman ihmisiä yhteiskunta ei ole mitään. Luodaksemme tulevaisuuden hyvinvoinnille järkkymättömän pohjan, meidän on kysyttävä itseltämme, mitä voimme tehdä hyvinvointimme edistämiseksi tänään. Hyvinvoivat ihmiset kasvattavat itsestään huolehtivia ihmisiä. Mielestäni nykyinen järjestelmämme ei palvele kaikkia yhteiskuntamme ihmisiä. On olemassa ihmisryhmä, joka on tuudittautunut siihen, että yhteiskunta pitää huolen. He väärinkäyttävät yhteiskunnan palveluita ja koska yhteiskunta mahdollistaa tämän heille, he eivät koskaan ota vastuuta itsestään vaan voivat huonosti, mahdollisesti lisääntyvät ja kasvattavat lapsia, jotka omaksuvat tällaisen elämäntavan. Yhtäältä on olemassa ihmisryhmä, jolla on haasteita, jotka ovat kärsineet vaikeasta menneisyydestä, mutta haluavat voida paremmin ja auttaa itseään. Tätä ihmisryhmää järjestelmä ei käytännössä ota huomioon. Järjestelmä ohjaa joko 100 %:n osallistumiseen tai totaaliseen yhteiskunnasta eristäytymiseen. Käytännössä järjestelmä palvelee siis vain 100 %:ssa ”pelikunnossa” olevia ihmisiä, joiden elämä ei todellisuudessa ole sekään virtaviivainen.

Yhteiskunnan rakenteiden tulee olla aidosti jokaisen Suomessa asuvan yksilön hyvinvointia edistävää ja ylläpitävää. Arvot, ihanteet ja puheet ovat asia erikseen, mutta käytäntö on se jonka ihmiset kohtaavat päivittäisessä elämässään.

Epäilen, että kun Suomesta on aikanaan, sotien jälkeen, lähdetty rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa, olemme hallinnan tunnetta jahdatessamme perustaneet yhteiskuntamme sääntöjen ja normien varaan. Tämä lienee luonnollista ja osittain tarpeellistakin. Liikenteessäkin tarvitaan säännöt, niin yksinkertaista se on. Mutta luodessamme nämä raamit, olemme sokaistuneet omalle nerokkuudellemme. Luotamme tilastoihin, ennusteisiin ja sääntöihin, sillä ne ovat lukuja ja älykkäästi muotoiltuja lauseita - ne eivät puhu eivätkä tunne. Lisäksi ne lisäävät turvallisuuden ja hallinnan tunteitamme. Uskomme olevamme turvassa yhteiskunnassa, missä asiat ovat mustavalkoisia, säännöt ovat sääntöjä ja niistä ei poiketa. Tämä on luonnollista ihmisille. Tarvitsemme elääksemme sekä rajoja että rakkautta. Suomessa on rajoja. Mutta kun rakensimme rajoja, joiden sisällä kuvittelimme olevamme turvassa, unohdimme rakkauden. Unohdimme, että olemme ihmisiä. Unohdimme, että ihminen on muuttuvainen ja tarvitsee lähimmäisen apua. Unohdimme, että kenenkään elämänkaari ei ole tasainen ja muuttumaton. Unohdimme, että ihmisellä on tunne-elämä ja tarpeita, joita järjestelmä ei pysty parhaalla tahdollakaan tarjoamaan ihmiselle.

Uskon, että tavoitellessamme aitoa hyvinvointia, meidän on annettava tilaa uudenlaisille käsityksille siitä, mitä hyvinvointi voi olla ja miten sitä luodaan. Vaikuttaa, että olemme edelleen peloissamme. Emme meinaa uskoa, että sodan jäljiltä olemme sittenkin elossa ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Kansana pelkäämme olla olemassa. Kysymme itseltämme ja toisilta, haittaako ketään jos olemme olemassa. Todellisuudessa olemme jo. Elämämme ja yhteiselomme ovat meidän käsissämme. On turha syyttää historiaa tästä päivästä kun ihmisen avaimet omaan elämään ovat käsissämme. On oma valintamme mitä teemme avaimilla. Etsimmekö syyllisiä, väistämmekö vastuun, piilottelemmeko vuosikymmeniä vanhojen asioiden takana uskaltamatta tehdä todellisia ratkaisuja. Puhumme maltillisuudesta ja luoja tietää, olemme olleet maltillisia. Maltillisuudella on paikkansa, mutta kysykäämme itseltämme, onko se sittenkin pelkoa? Mitä tapahtuisi jos alkaisimme voida hyvin? Mikä on pelottavinta mitä voisi tapahtua? Ja ennen kaikkea, onko tuo pelko missään määrin aiheellinen?

Maailma muuttuu kiivaaseen tahtiin. Ihmiset, työelämä ja yhteiskunnallinen elämämme muuttuvat. Emme voi piilottaa päätämme pensaaseen ja kuvitella, että muutos menee ohi eikä se kosketa meitä. Muutos on, pysyy ja tulee jatkumaan. Uudet sukupolvet ovat uusia sukupolvia. Heidän elämässään puhaltavat uudet tuulet emmekä mielestäni saa kasvattaa heistä kopioitamme tai ajattelemaan kuten me ajattelemme. Meidän on annettava heille mahdollisuus ajatella meidän asettamiemme rajojen yli. On totta, että ihmisen kannattaa muistaa historiansa ja kokemuksella on paikkansa niin politiikassa kuin tavan elämässäkin. Mutta emme saa jumittua tuijottamaan 1950-luvun oppikirjoja tai noudattamaan vuosikymmeniä vanhoja käytäntöjä ja normeja, vain siksi että olemme liian peloissamme kokeillaksemme jotain uutta, jotain jolla tähän yhteiskuntaan saataisiin aidosti luotua palanen sitä peräänkuulutettua hyvinvointia.

Lisäksi meidän on kysyttävä itseltämme, kenen tai minkä hyvinvointia haluamme rakentaa? Ihmisen vai markkinatalouden? Markkinataloudella on vuosituhansia vanhat perinteet, se on kuulunut ihmiskunnan historiaan tavalla tai toisella aina. Se on erottamaton osa koko maailmamme toimintaa. Mutta kumpi oli täällä ensin, raha vai ihminen? Mistä tulee aito hyvinvointi ihmiselle, maapallollemme ja muille eliöille, jotka maapalloa asuttavat? Eikö hyvinvointi tule yhdessäolosta, välittämisestä, fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä, perheestä, itsensä kehittämisestä ja haastamisesta, omaksi itsekseen syntymisestä, osallisuudesta, yhteydestä luontoon ja eläimiin? Emmekö ennemmin asettaisi näitä asioita tavoitteellisiksi jokaiselle yksilölle?

Tämän hetken järjestelmässämme luotamme aivan liikaa rahan ja riittävän toimeentulon tuomaan ”hyvinvointiin”. Järjestelmä pyrkii takaamaan yksilölle pelkästään tämän, siinäkään täysin onnistumatta. Sen lisäksi se asettaa lähes ylitsepääsemättömiä haasteita ihmiselle auttaa itseään. Tässä maassa on paljon yhteisöllisyyden ja osallisuuden puuttumisesta johtuvia mielenterveydenongelmia. Paljon on kuitenkin ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa itseään omien voimavarojensa puitteissa, tavoitella elämänlaatua ja tuoda oman panoksensa yhteiskunnan toimintaan. Heille kynnys työelämään pääsemiseen ja itsensä auttamiseen on kuitenkin käytännössä nostettu liian korkealle. Järjestelmä ei juurikaan kannusta ihmistä itsensä auttamiseen, työelämään pyrkimiseen tai osallistumiseen. On pelkästään yksilön omista voimavaroista kiinni, kuinka paljon hän jaksaa taistella elämänsä puolesta. Suomessa asuu paljon huonosti voivia ihmisiä ja tämän tulee olla yhteiskuntamme suurin huolenaihe ja asia, jonka vuoksi taistelemme. Sillä kun ihmiset voivat hyvin ja heidän pääsyään työelämään ja osalliseksi yhteiskunnan toimintaan helpotetaan sen sijaan, että sitä vaikeutetaan naurettavilla byrokraattisilla pykälillä, he tulevat tuottaviksi osaksi yhteiskuntaa, jolloin monien palvoma markkinatalouskin voi paremmin. Yleinen hyvinvointi lisääntyy, eriarvoisuus vähenee, harmaa talous ja rikollisuus vähenevät, yhteiskuntavastaisuus ja jopa mahdollinen terrorismin uhkakin pienenee. Jos tällainen päivä vielä koittaa ja elintärkeitä muutoksia Suomessa todella saadaan aikaiseksi, ehkä voimme jonain päivänä liittää sanan ”hyvinvointi” sanan ”valtio” etuliitteeksi.

Lopuksi kiitän lukijaa tekstini lukemisesta ja siirrän pallon sinulle. Millaisessa Suomessa ja maailmassa sinä tahdot elää? Millaisten asioiden puolesta sinun kynäsi savuaa? Mitä asioita sinä haluat elämääsi tänä päivänä ja mitkä arvot ovat elämäsi valintojen takana? Kehotan lukijaa pohtimaan näitä, ei minun takiani, vaan sinun takiasi. Sinun Suomesi takia. Ja lopulta -meidän kaikkien Suomen takia.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Turun Tyttöjen Talon puolesta

Tyttöjen Talon toiminnassa jo jonkin aikaa mukana olleena ja toiminnan hyödyt kokeneena halusin kirjoittaa vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Tällaisen kirjoitelman sain aikaiseksi pohdintani tuloksena. Happy reading!

Olen 26-vuotias nuori nainen. Vuonna 2014 olin jäämässä pois työelämästä työsopimukseni päättyessä. Olin huojentunut, kun pääsin toipumaan raskaan työn aiheuttamasta väsymyksestä, mutta yhtäaikaisesti mielessä häälyi pelko syrjäytymisestä ja selviämisestä yleisesti. En ollut koskaan ollut työtön ja pelkäsin työttömyyttä valtavasti. Se tuntui myös tietynlaiselta sosiaaliselta leimalta ja pohdin, miten kehtaan suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme kertoa olevani työtön. Ymmärsin, että jos olen työtön ja en opiskele, tarvitsen jonkun yhteisön, jonkun sosiaalisen maiseman mihin kiinnittyä oman mielenterveyteni ja hyvinvointini kannalta. En halunnut jäädä kotiin mökkihöperöitymään, sillä olen sosiaalinen luonne, joka janoaa ihmiskontakteja, siinä missä suurin osa meistä.

Aloin etsiä vaihtoehtoja ja törmäsin Turun Tyttöjen taloon netissä. ”Tyttöjen talon toimintaan ovat tervetulleita kaikki 12-28-vuotiaat tytöt ja nuoret naiset sekä sellaiseksi itsensä kokevat”, netissä luki. Aluksi pohdin, onkohan paikka minulle. Minulla oli elävä muistikuva pienen kaupungin nuokkarin toiminnasta, johon olin kymmenen vuotta sitten yrittänyt osallistua. Tuolloin kokemus oli pettymys. Nuokkarilla oli omat vakioporukkansa, joihin ei otettu mukaan. Siellä kävivät tietyllä tapaa ”kovikset”, joilla oli siellä omat juttunsa. Muutaman kerran kokeilu kyseisellä nuokkarilla oli lähinnä nolostuttava ja hämmentävä kokemus. Epäilin tietysti, että kaikki nuorten talot ovat samanlaisia ja, että porukkaan on lähes mahdotonta päästä mukaan, sillä se on jo vuosien saatossa kehkeytynyt ja ihmisillä on siellä omat inside-juttunsa ja klikkinsä. En todellakaan tarvinnut lisää ulkopuolisuuden tunnetta, joka lisäisi yksinäisyyttä. Lisäksi pohdin, että huolimatta siitä, että Tyttöjen taloa mainostetaan avoimena paikkana 12-28-vuotiaille tytöille ja nuorille naisille, epäilin käykö siellä ikäistäni porukkaa tai ylipäänsä henkilöitä, joiden kanssa juttu luistaisi. Pelkäsin, että siellä istuu vain 12-vuotiaita tyttöjä leikkimässä barbeilla. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Rohkaisin mieleni ja lähdin paikan päälle tutustumaan. Mietin, että ei se ota jos se ei annakaan. Tänä päivänä olen hyvin iloinen ja kiitollinen siitä, että rohkaisin mieleni ja soitin Tyttöjen talon ovikelloa. Voisi sanoa, että jäin koukkuun melko lailla heti. Ensimmäisellä kerralla minut otettiin vastaan avoimesti ja lämpimästi. Minulle esiteltiin talon tiloja ja pääsin tutustumaan muihin kävijöihin ja ohjaajiin. Ensimmäisellä kerralla ihmisten nimet eivät meinanneet jäädä mieleen ja ohjaajien nimiä tarkistelin heidän työhuoneidensa ovista useita viikkoja, mutta pikkuhiljaa talosta alkoi kehkeytyä kodinomainen, rento, avoin paikka, mihin tulla viettämään aikaa, lataamaan akkuja, keskustelemaan, pitämään hauskaa ja unohtamaan huolensa hetkeksi. Parasta Tyttöjen talossa on se, että siellä jokainen kävijä otetaan mukaan toimintaan ja keskusteluun, mikäli kävijä haluaa osallistua (ketään ei pakoteta). Ohjaajat huomioivat jokaisen yksilöllisesti ja kaikki noudattavat talon yhteisiä sääntöjä, joihin on myös kirjattu se, että kaikki tytöt ja naiset ovat tervetulleita juuri sellaisena kuin ovat ja keneenkään ei saa kohdistua syrjintää. Ilmapiiri talolla on suorastaan hämmästyttävä. Nuorten tyttöjen ja naisten yhteishenki on jotain aivan käsittämätöntä. En ole kokenut kertaakaan niitä viboja, joita koin kotipaikkakuntani nuokkarilla. Talolla minut otettiin mukaan keskusteluun aivan kuin olisin käynyt siellä jo vuosia. Siellä ei ole klikkejä ja kaikki ovat tasavertaisesti ihania, omat yksilölliset kykynsä omaavia nuoria naisia.

Haluaisin korostaa, että mielestäni Turun Tyttöjen talon toiminta on ennaltaehkäisevää mielenterveystoimintaa parhaimmillaan. Voin omakohtaisesti allekirjoittaa, että talon toiminta vähentää riskiä syrjäytyä ja ehkäisee sekä vähentää kävijöiden muita mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Tyttöjen talon toiminta edistää nuorten naisten terveyttä ja hyvinvointia. Talon toimintaa voisi kuvailla sanoilla yhteisöllisyys, vuorovaikutuksellisuus, luovuus, luotettavuus, turvallisuus, aktiivisuus, osallistaminen sekä itseilmaisutaidot. Talolla koetaan tunteita, jotka lisäävät naisten omanarvontunnetta sekä itsensä hyväksymistä. Tämä säteilee yhteiskuntaan nuorten naisten hyvinvointina sekä suuntautuu tulevaisuuteen, sillä hyvinvoivat äidit kasvattavat hyvinvoivia lapsia.

Tyttöjen talo ei ole vain ”hauska kahvittelupaikka, jossa hengaillaan”. Talolla tapahtuu ihmeitä, elämää suurempia asioita, joita olen ollut todistamassa sekä henkilökohtaisesti kokenut; kasvutarinoita, rohkaistumista, ystävystymistä, elämän jakamista, uuden oppimista. Yksilöt kokevat siellä tunteita ja kokemuksia, joita eivät välttämättä missään muualla koe. Kävijöille talo voi edustaa yhteisöä, jota henkilöllä ei muuten ole. Kävijä voi saada talolta hyväksyntää, jollaista ei muualta saa. Talo on valtava voimavara, henkireikä jopa koti tai eräänlainen perhe. Joillekin se voi olla ainoa ja siksi elintärkeä sosiaalinen ympäristö.

Henkilökohtaisesti talon ihmisistä on muodostunut minulle eräänlainen perhe Turussa, sillä lapsuuden perheeni on ripoteltu ympäri Suomea ja olen kaukana kotiseudultani. Minulle Turun Tyttöjen talo on kuin pelastusrengas, jota tarvitsen juuri tässä elämänvaiheessa. Talolla minun on mahdollista olla yhteydessä toisiin ihmisiin, kokea kuuluvani yhteisöön sekä olevani hyväksytty ja tärkeä. Koska jokainen ihminen tarvitsee peilejä kasvaakseen omaksi itsekseen, koen että talo tarjoaa minulle mahdollisuuden myös tähän. Talolla on turvallista opetella ihmissuhdetaitoja, elämäntaitoja, itsensä hyväksymistä, muiden huomioonottamista ja yhdessä oppimista ja elämistä. Talolla käyminen edistää kaikin tavoin terveyttäni. En vaihtaisi siellä viettämääni aikaa mihinkään. Talon ihmiset ovat minulle rakkaita, vaikken tunne jokaista emmekä muuten asu yhdessä.

Tämän kirjeen kirjoitan, jotta Tyttöjen talon rahoituksesta ja toiminnan jatkumisesta päättävät henkilöt saisivat todellista tietoa siitä, miten tärkeää Tyttöjen talon toiminta on ja millaisia vaikutuksia sillä on. Suomessa nuorten syrjäytyminen etenkin näiden taloudellisesti vaikeiden lamavuosien aikana on jokapäiväinen puheenaihe. Tasavallan presidentti Sauli Niinistöä myöten maamme korkeimmissa viroissa toimivat päättäjät ovat todenneet nuorten syrjäytymisen olevan aikamme tärkein huomioonotettava asia, jonka ehkäisemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen ja mahdoton. Rohkenen väittää, että syrjäytymisvaarassa olevien nuorten aktivoiminen ja osallistaminen ennaltaehkäisevästi tukee yhteiskuntamme kasvua huomattavasti tehokkaammin kuin ”jälkien siivoaminen” vuosien päästä.

Haluan myös nostaa esiin yhteiskuntamme monimuotoistumiseen liittyvät haasteet, joiden ratkaisussa Tyttöjen Talo pyrkii omalta osaltaan olemaan mukana. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa eläminen luo sen jäsenille jatkuvasti uusia tilanteita, joissa pohtia yhteensovittamisen mahdollisuuksia. Se vaatii yksilöiltä kykyä jatkuvaan dialogiin sekä kulttuurisen joustamisen toimintatapoihin. Työskentely yhteisöllisyyden sekä ymmärryksen kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien välillä edistämiseksi on ensiarvoisen tärkeää. Tyttöjen talon toiminta tukee myös tätä, sillä toiminta on avointa kaikille tytöille ja naisille ja talolla käy etnisesti erilaisia naisia. Tämä on rikastuttava seikka toiminnassa ja lisää yhteisymmärryksen ja kommunikaation määrää erilaisten ryhmien välillä.

Kiitän lukijaa kirjeeni lukemisesta ja toivon, että esiintuomani asiat herättävät mielenkiintonne toimia Tyttöjen talon toiminnan jatkuvuuden varmistamiseksi. Toiminnalle on tarve.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Hippi koruja äitien päivään!

(Turun AMK sosionomi harjoittelija)

Tänään Tyttöjen Talolla askarrellaan kaiken kokoisia tasseleita, joita voi käyttää hippi-henkisten korujen, kirjamerkkien tai minkä muun tahansa tekemiseen!!

Tässä sulle super helpot ohjeet sulle ja vähän kuvia inspiksen löytämiseen!! :D

Tarvit seuraavat materiaalit: