Tänään, tämän blogitekstin kautta, halusin suunnata ajatukseni takaisin vaparikoulutuksen oppeihin kulttuuri-ja sukupuolisensitiivisyydestä sekä ohjaajan/vaparin vastuusta. Aihe on saanut inspiraationsa koulun järjestämästä ‘oppilas tukiryhmä’-ohjelmasta, joka lanseerattiin korona-aikaan lievittämään oppilaiden kokemaa ahdistusta ja yksinäisyyttä. Käytännössä nämä tukiryhmät ovat ilmoittautuneista opiskelijoista koostuvia noin kahdeksan hengen ryhmiä, jotka kestävät kahdeksan viikkoa ja ovat toisen opiskelijan ohjaamia. Tavoitteena on, että näiden kahdeksan viikon ajan on tukiryhmä, jonka kautta voi saada ja antaa vertaistukea erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Jokainen siis miettii itselleen tavoitteen näiksi kahdeksaksi viikoksi (esim. päivittäinen ulkoilu, koulutöiden aloitus klo 9 jne.).
Projekti kuulosti lupaavalle, joten päätin osallistua. Koin että tukiryhmä voisi tarjota apua yksinäisyteen ja kuulumattomuuden tunteeseen, koska en ole nähnyt opiskelukavereitani tai opiskelupaikkaani melkein vuoteen. Olin innoissani ensimmäisestä tapaamisesta, johon meidän kaikkien tuli miettiä yksi tavoite tuleviksi viikoiksi. Itse halusin lisätä arkeeni sosiaalisia kontakteja, koska huomasin syksyllä, että saatoin mennä viikonkin ilman kuulumisten vaihtoa.
Huomasin kuitenkin nopeasti, että meidän opiskelija-ohjaajamme ei ollut saanut koulutusta ohjaajan vastuusta ja sukupuolisensitiivisyydestä, tai ei ollut sisäistänyt näitä oppeja. Ensimmäinen tukiryhmäkerta polkaistiin käyntiin esittelykierroksilla, ilman yhteisten pelisääntöjen sopimista tai MS Teams-käytäntöjen läpikäymistä. Kuten vaparikoulutuksessa ohjeistettiin, ryhmien alussa tulisi aina tehdä selväksi mitä tulee tapahtumaan ja yhdessä sopia pelisäännöt, jotta kaikille on selvää miten toimia ja mitä odottaa. En ajatellut, että yhteisten sääntöjen sopiminen/ilmoittaminen olisi niin tärkeää, mutta kun olin ryhmässä, jossa niitä ei ollut, oloni oli hyvin epämukava. Ohjaaja ei täyttänyt odotuksiani hänen vastuustaan ohjaajan roolissa.
Sivuhuomio: nämä ryhmät ovat etänä, joten on entistä tärkeämpää, että yhteiset pelisäännöt ovat selkeät ja yhdessä sovitut. ON myös tärkeää, että ohjaaja ottaa vastuun tapaamisista, koska tilannetta on vaikeampi ‘lukea’ näkemättä kehonkieltä tai edes ilmeitä.
Toinen asia, jota pohdin koko tapaamisen ajan oli kuinka ohjaajamme kutsui meitä sanalla ‘guys’ (tapaaminen oli englanniksi, guys=jätkät, tyypit). Ymmärrän, että hän saattoi haluta luoda tunnelman hyvistä kavereista, mutta käyttämällä sukupuolittunutta sanaa ei ole sensitiivistä saati inklusiivista. Opimme tämänkin Tyttöjen Talon vaparikoulutuksessa. Omaan puheeseen ja sanoihin tulee muistaa kiinnittää huomiota, jottei vahingossa loukkaa ketään. Englanniksi pitäisi koittaa kysyä, mitä pronomineja kukakin käyttää ja pitäytyä neutraaleissa termeissä kuten ‘people,’ ‘peeps’ tai ‘everyone’.
Viimeisenä pohdin sukupuolirooleja ja niiden kautta rakennettuja valta-asetelmia. Oletan, että ohjaajamme identifioituu mieheksi, ja että me muut tukiryhmäläiset naisiksi. Tämä asetelma noudattaa patriarkaalista hierarkiaa, jossa miehillä on enemmän valtaa kuin naisilla. Tämä sukupuolittunut valta-asetelma on vuosikymmeniä vanha ja siitä on erittäin vaikea päästä eroon. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä patriarkaalisesta valtasuhteista on ‘gender pay gap’ eli naisten pienempi palkka samasta työstä.
Takaisin tukiryhmään. Asetelma, jossa oletettu miesohjaaja koittaa auttaa oletettuja naistukiryhmäläisiä neuvomaan tavoitteiden saavuttamisessa, sai oloni epämukavaksi. Tunne toki moninkertaistui, koska hän ei ollut täyttänyt odotuksiani ohjaajan vastuusta. Yhdistelmä sai minut tuntemaan, kuinka osaamaton miesohjaaja neuvoo meitä tukea tarvitsevia naisia, tyttöjä, vain koska hän on mies ja osaa auttaa.
En kuitenkaan tiedä, onko opiskelijaohjaajia koulutettu tehtäviään varten tai onko koulutus sisältänyt ohjaajan vastuun ja sukupuolisensitiivisyyden perusteita, mutta oman kokemukseni pohjalta rohkenen epäillä. Tämän epämukavan ryhmäkokemuksen kautta opin arvostamaan Tyttöjen Talon vaparikoulutusta vieläkin enemmän, koska tajusin kuinka olisin itse pystynyt ohjaamaan samanlaisen ryhmän paremmin, tai ainakin ottamaan vastuun ohjaajana ja käyttämään sukupuoli- ja kulttuurisensitiivistä kieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Blogi-juttuja saa mielellään kommentoida ja rakentavaa kritiikkiäkään ei pelätä! Kommentit tullaan kuitenkin ensin hyväksyttämään Turun Tyttöjen Talon työntekijällä. Tästä johtuen, kommentit tulevat näkymään viiveellä. Kiitos kommenteistasi!