Jatkokertomus osa 3/3 - Kuolemattoman talo

Punertavassa aamuauringossa lepäsi lohikäärme. Otuksen suomut olivat vanhat ja haurastuneet, ja sen iho hehkui kauniin vihreänä. Mia kirkaisi. Kuolematon vilkaisi häntä moittivasti.
”Hys!”
Lohikäärme kohotti päätään. Sen silmät olivat punareunaiset ja se parkaisi, kun näki Mian. Kuolematon ryntäsi silittämään olion selkää ja tyynnytteli sitä luoden välillä ilkeitä silmäyksiä Miaan.
”Bell-kultaseni, ei se mitään... No voi sentään. Muru-kulta, älä nyt itke.”
Lohikäärme mulkoili Miaa ja kysyi (Mian järkytykseksi) selkeästi irlantilaisella korostuksella: ”Ja kuka tuo nyt on?”
”Shh, hän on vain uusi vahti. Yksi päivä, opit kyllä pitämään hänestä. Luultavasti. Bell, tämä tässä on Ira. No, älä nyt viitsi olla tuollainen... Sano hei.”
Lohikäärme mulkaisi Miaa. ”Hei.”
”Ira, tämä tässä on Bell. Bell on noin 1250-vuotta vanha lohikäärme.”
Bell tuhahti selvästi loukkaantuneena. ”Eräillä ei ole lainkaan käytöstapoja.”
Mia nyökkäsi hermostuneesti.
”Bell ei tavallisesti ole tuollainen äkäpussi, mutta odottaa tällä hetkellä poikasta. Hormonit”, Kuolematon huokaisi, ”ne kirotut hormonit. Joka tapauksessa, minulla alkaa olla kiire, joten Bell esittelee sinulle loput tehtäväsi ja talon. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luoja miten vihaankaan poikkeuksia. Tee poikkeus sääntöön, voiko typerämpää sanontaa enää olla. Jos sinulla on sääntö, miksi sitä pitäisi ehdoin tahdoin ruveta rikkomaan...”
Mia kröhäisi rikkoen Kuolemattoman mutinan. Tämä vilkaisi häntä närkästyneenä.
”Jos Bell kerran osaa kaikki tehtävät, miksei se voi vahtia taloasi?”
Kuolematon tuijotti häntä ja purskahti sitten nauruun.
”Pilailetko sinä? Kuulitko Bell! Miksei Bell voi vahtia taloasi? Sehän on lohikäärme! Lohikäärme, jolla olisi niin vastuullinen tehtävä! Jopas jotakin, jopas jotakin...”
Bell katsoi Miaa lievästi huvittuneena.
”Tiedätkö Ira, minähän saattaisin jopa pitää sinusta.”

Kuolematon johdatti Mian valtavan oviaukon luo.
”Viihdehuoneeni.”
Mia pysähtyi ovensuuhun. Huone oli täynnä kirjoja, televisioita, akvarioita, tauluja, älypelejä ja upottavia sohvia. Nurkassa oli iso häkki. Mia käveli uteliaana häkkiä kohti.
”Ira, tuo ei ole kovin hyvä ajatus”,  Bell huikkasi oviaukosta.
Mia käveli kuitenkin häkkiä kohti, katse nauliutuneena sen taidokkaisiin koristeisiin. Häkki näytti olevan tyhjillään ja Mia kosketti varovaisesti sen yhtä kalteria. Äkkiä hänen ympärillään oli kolme valtavaa, mustaa koiranpäätä. Ne olivat vähintään aikuisen miehen pituisia ja ainakin kolme metriä leveitä. Jokaista suuta koristivat torahampaat, ja kuolaa valui litroittain. Mia kirkui.
”No, no, no! Jätäpä lemmikkini rauhaan. Irti, poika!”, Kuolematon karjaisi. Koira loi viimeisen nälkäisen silmäyksen Miaan ja laskeutui maahan. Keskimmäinen pää jopa sulki silmänsä, mutta kaksi muuta jäivät tuijottamaan Miaa nälkäisinä. 
Kuolematon katsoi Miaa toruvasti.
”Pientä varovaisuutta, pyytäisin. Helvetinhurtta on, kuten jo ehkä huomasitkin, hieman... Hm, no varautunut vieraita kohtaan, joten pyydän, suorastaan rukoilen, sinua noudattamaan pientä varovaisuutta sen kanssa.”
”Pientä varovaisuutta?! Tuolla koiralla on kolme päätä ja se tuijottaa samanlaisella katseella, joka minulla on levykaupan alehyllyjen edessä!”
”Sen nimi on Bob!”, Kuolematon huudahti kiukkuisena. ”Ja kuka tässäkin tapauksessa aloitti? Sinä! Älä syytä eläimiä, jos vika on sinussa.”
Mia huokaisi ja pyöräytti silmiään.
”Minä näin tuon!”, Kuolematon ärähti.

Kuolematon alkoi jo tehdä lähtöä. ”Muista, puutarha pitää kitkeä kunnolla, Bob pitää ruokkia tasan kolmelta, eikä aarnikotkaa saa ruokkia muffinseilla”, Kuolematon sanoi ja mulkaisi Belliä, joka punastui. ”Pölyt pitää pyyhkiä jokaisesta kirjasta, minä kyllä huomaan, jos olet jättänyt jonkun välistä. Kalojen akvaariot täytyy puhdistaa varovaisuutta noudattaen, piraijat ovat olleet tänä aamuna nälkäisiä. Nousivat varmaankin väärällä evällä”, Kuolematon totesi ja katsoi Miaa odottaen, että tämä nauraisi vitsille. Mia tuijotti tätä ilmeettömänä. ”Tiedäthän, kun joku on pahalla päällä, sanotaan, että hän on noussut väärällä jalalla...” Mia tuijotti tätä ja naurahti kuivasti. Kuolematon rypisti otsaansa. ”Miksei se ikinä naurata ketään? Minusta se on yksi parhaita vitsejä, mitä olen ikinä keksinyt... No, Bell muistaa, mitä sinun pitää tehdä. Minun täytyy nyt mennä. Taksini odottaa.”
Mia katsoi tätä hämmentyneenä. ”Taksi? Eikö sinun pitäisi mennä vähintään yksisarvisella tai jollakin vastaavalla?”
”Se on huollossa”, Kuolematon sanoi ja repesi nauruun. ”Yksisarvisellako? Lapsikin tietää, etteivät ne osaa lentää... Tyhmä tyttö”, Kuolematon sanoi ja hörähti.
Mia kärvisteli nolona. ”Tuota... Entä palkka?”
”Mitä siitä?”
”Niin mikä se on?”
”En minä tiedä. Mitä sinä haluaisit?”
”Oman lohikäärmeen?”
”Nää, liian vaarallista.”
”Oman helvetinhurtan?”
”Saat kyllä tulla hoitamaan Bobia aina kun haluat.”
”Ei kiitos.”
”Jospa päästät minut nyt töihini ja mietit palkkasi päivän aikana valmiiksi.”
”Hyvä on.”
”Näkemiin. Ja muista varoa kasveja.”
Mia nyökkäsi hymyillen. Hänestä tuntui, että tästä tulisi hänen elämänsä mielenkiintoisin päivä.

LOPPU

Novelli tullaan (toivottavasti) julkaisemaan Spin-lehdessä maalis-huhtikuussa. 

Jatkokertomus osa 2/3 - Kuolemattoman talo

Korpikuja 66 hehkui aamuauringossa tummanpunaisena ja sen katto oli tehty läpinäkyvästä lasista. Keskelle taloa jäi pieni piha-alue. Mian ihailu keskeytyi, kun hänen viereltään kuului ääntä.
”Ilmoittakaa nimenne ja aikeenne”, monitori portissa pyysi säristen.
”Öh, Mia... Tarkoitan, Ira Valkea, ja olen tullut tapaamaan Kuolematonta. Hän sanoi palkkaavansa minut talonvahdikseen.”
Portti hänen edessään aukesi, samalla kun monitori kehotti varomaan kasveja ja toivotti mukavaa loppupäivää. 

Mian edessä levittäytyi pitkä hiekkatie, joka johti talon etuovelle. Tietä reunustivat satunnaiset rikkaruohot ja muut kasvit, mutta ne eivät ulottuneet tielle asti. Mia käveli epäluuloisesti pari metriä miettien, mitä kasveja hänen oikein piti varoa. Äkkiä polun mutkassa oleva kasvi kääntyi. Kasvin kukat ja terälehdet ojentuivat nyt Miaa ja se aukaisi keskustansa. Keskustasta paljastui suu, jossa oli pieniä, vihertäviä hampaita sekä kieli.
”Anteeksi neiti, mutta olette auringon edessä. Voisitteko ystävällisesti siirtyä?”
Mia säikähti puhuvaa kasvia, väisti tien toiseen sivuun ja toinen, paljon paksumpi kasvi kietoutui hänen nilkkansa ympärille.
”Voi voi. Neiti taisi juuri peruuttaa sudenruoskan päälle. Ne eivät ole kovin ystävällisiä kasveja. Nauttikaa loppupäivästä.” kasvi toivotti samalla kun sulkeutui, ja kuulosti epäilyttävän vahingoniloiselta.
Mia alkoi epäillä, että joku oli livauttanut jotain hänen aamiaismuroihinsa. Tai ehkä hän näki unta. Kenties hän oli seonnut, viimeinkin. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä asioiden laitaa, sillä jo toinen sudenruoska oli kiinni hänen nilkassaan.
”Sudenruoskat ovat kovin epämiellyttäviä kasveja. Ne sitovat sinut itseensä kiinni, kuristavat sinut ja sen jälkeen sulattavat sinut juurien ravinnoksi”, punertava kasvi puutarhan toiselta puolelta valaisi.
”No eihän tässä sitten mitään ong... Hetki. Tekevät mitä?! Ne ovat kasveja! Eivät kasvit ole niin ilkeitä!”
”No, sudenruoskat ovat.” 

Mia tunsi itsensä voimattomaksi. Kello oli hädin tuskin kuusi aamulla ja hän keskusteli puhuvien perennojen kanssa toisista kasveista, jotka yrittivät tappaa hänet. Helvetinmoinen aamu. Olisi vain pitänyt jäädä sänkyyn. Kun Mian tajunta alkoi jo hämärtyä, jonkun varjo piirtyi hänen ylleen. Varjo naksautteli kieltään paheksuvasti.
”Olet myöhässä ja jäänyt kiinni kasveihini, vaikka varoitin sinua niistä. Portillakin varoitetaan niistä.” Varjolla oli sama ääni kuin eilisellä hullulla.
”Kröh... Et... Et viitsisi päästää minua... Irti?”
”Kuuntele nyt. Sitä minäkin aina sanon Bellille, nykynuorison ongelma on se, että he eivät osaa kuunnella toruja. Jaa jaa... Toista se oli 1500-luvulla. Silloin kaikki kuuntelivat haukkuja aivan kiltisti. Ja kuristuivatko ihmiset sudenruoskiin? Eivät! Paria poikkeusta lukuunottamatta, tietysti. Niin yksinkertaista se oli...”
Mia aavisti hullun jaarittelevan ikuisesti jollei häntä pysäytettäisi, joten hän kröhäisi viimeisillä voimillaan.
”Ai niin, sinä olit siinä. Mikset sanonut mitään? Ärsyttävää tuollainen vaitonaisuus...” Kuolematon mulkaisi häntä kiukkuisesti, kuiskasi jotain maan suuntaan ja kasvit päästivät otteensa irti. ”Sudenruoskat ovat lempikasvejani, vaikka niissä on kieltämättä omat varjopuolensa...”
”Ne yrittivät kuristaa minut!”
”Niillä on luonnetta, aivan kuten sinulla. Ja sitä paitsi, sinähän niiden päälle astuit. Joka tapauksessa, olet myöhässä.”
”Anteeksi.” Mia tunnisti miehen kuuluvan siihen ihmistyyppiin, jolle ei kannattanut puhua järkeä.
”Tämän kerran saat. Mutta nyt meillä alkaa olla kiire”, mies sanoi juhlallisesti ja viittoi Miaa seuraamaan itseään sisälle taloon.

Talo oli sisältä majesteettinen. Buckinghamin palatsikin olisi jäänyt toiseksi. Aula oli sisustettu lämpimän ruskealla ja metsänvihreällä. Seiniä peittivät valtavat kirjahyllyt ja keskellä salia oli ainakin kolme maapalloa, joista kahden kuvioinnit olivat Mialle tuntemattomia. Edestä lähtivät kahdet portaat yläkertaan ja siellä täällä, kirjahyllyjen välissä oli pieniä ovia.
Mia tuijotti tätä kaikkea suu auki, eikä huomannut, kun Kuolematon meni yhdelle pienistä ovista.
”No, mitäs tuijotat? Onhan se ehkä vähän vaatimaton, mutta mitä minä kaikella turhalla. Eikö kukaan ole opettanut sinulle käytöstapoja? Toisten kotien tuijottaminen suu auki on poliittisesti hyvin epäkorrektia.”
Mia tuijotti Kuolemattoman erivärisiä silmiä suu edelleen auki ja pudisti päätään.
”Ahaa. En tosiaankaan ymmärrä. No, joka tapauksessa, meidän pitäisi lähteä nyt. Ei meillä ole koko päivää aikaa”, Kuolematon hoputti ja viittoi Miaa seuraamaan.

 ”Tämä tässä on Etelän ovi. Tämä on yksi niistä ovista, joista sinun pitää välittää. Sinun tehtäväsi täällä on yksinkertainen. Ainoa, mitä sinun pitää tehdä on ruokkia eläimet”, Kuolematon hymyili ja avasi oven pienelle käytävälle, jossa oli lisää ovia.
”No niin, itse ruokien valinta ei ole kovin hankalaa. Näetkö, oven vieressä on aina pieni (tai suuri, riippuen eläimestä) pussi, jossa on ruoat. Sinun tehtäväsi on vain avata ovi ja heittää ruoat sinne. Yksinkertaista, eikö vain? Ymmärretty?”
Mia nyökkäsi.
”Hienoa. No, joka tapauksessa, monimutkaiseksi tilanteen tekee se, että osa eläimistä on hieman... No, agressiivinen on kovin voimakas sana, mutta... Nälkäisiä. Joten, turvallisuussyistä, joissain ovissa on luukku, josta tiputat ruoat. Ymmärretty? En halua löytää apulaistani pienissä palasissa ympäri asuntoa. Taas. Sotku on aivan hirvittävä.”
Mia nyökkäsi taas, tosin hieman epävarmemmin.
”Hienoa, hienoa... Mihin minä jäinkään... Ruokkiminen, ovet, luukut, aggressiivisuus, suolenpätkät... Ah, aivan! Äläkä missään nimessä, mitä ikinä teetkään, pelkää. Sillä, kuten kaikki eläimet, nämäkin haistavat pelon. Älä pelkää, se on kultainen sääntö täällä. Ei pelkoa. Jos tunnet pelon lähentelevän sinua, ajattele jotain lämmintä, kaunista ja turvallista.  Kuten minua. Ja poistu huoneesta rauhallisesti, niin pysyt kunnossa. Toivottavasti.”

Kuolematon käveli käytävän päähän, raotti isoa, tummanvihreää ovea ja kääntyi Mian puoleen.
”Tiedän kysymykseni kuulostavan melko absurdilta, mutta oletko ikinä nähnyt lohikäärmettä?”
Mia tuijotti Kuolematonta ja ravisti päätään.
”Ei?”, Kuolematon kurtisti kulmiaan, ”Entäs aarnikotkaa?”
”Tuota, kirjassa.”
”Mainiota! Koulukirjassa?”
Mia aukoi suutaan miettien mitä sanoa, mutta tyytyi lopulta ravistamaan vain päätään.
”Hmm... Siinä tapauksessa meillä saattaa olla pieni ongelma”, Kuolematon mutisi ja tempaisi oven auki.

Jatkoa seuraa...

Kirjeenvaihtoa Kuopiosta: Levyarvostelu

Turkulainen levykauppa 8Raita lahjoitti Turun Tyttöjen Talolle Reginan uusimman Soita minulle albumin. Kuunneltuaan levyn Blogi-tiimi lähetti sen Kuopion Tyttöjen Talolle levyarvosteluhaasteen kera :)

Regina - Unessa (ohjaus: Osma Harvilahti)

Levyarvosteluhaaste

Turun Tyttöjen Talon mimmit lähettivät Kuopion Tyttalolaisille cd-levyn koekuunneltavaksi ja arvosteltavaksi. Levyä kuunneltiin Tyttölän luovassa tilassa ja olohuoneessa porukalla. Jutustelimme levyn musiikista keskenämme. Itse kuuntelin sen asunnollani etätyöpäivänä kuulokkeilla ja mankasta useita kertoja läpi. Sain ottaa kirjoittamistehtävän vastaan oma-aloitteisesti ohjaajien kannustamana.

REGINA: Soita Mulle

(2011 Johanna kustannus Suomi)

Mitäs kumman hupsutusta, en taida tajuta paljoakaan nykypäivän valtavirran genremääritelmistä tai internetin syövereistä pinnalle pääsevistä soundimaisemista, mutta ketäpä se sen kummemmin voisi harmittaakkaan. Mikäs minuun oikein meni kun tällainen poppi pahalainen saattoi näin järkyttää tasapainoani, mutta pohjattomassa kepeydessään onneksi ilmeisen hetkellisesti vain. Missä siis mennään? Minne tämänkin suht satunnaisen aallonharjan musahullutus lopulta leviää kun pöllämystyneet tunnelmat rientävät tila-aika-avaruuden ääniaalloilla vienokaunoisella luonnontunteella lohduttautuneina kaikenkaikkeuden tyhjyyteen -vai kaikenkorvaavaan täyteyteenköhän sittenkin.

Herättävätkö nämä kappaleet innoitusta vaivattomaan ja päihteettömään mielikuvitustrippailuun? Kenties jos kuvitelma vaikkapa alati hahmoaan muuttavasta olentoaluksesta siivilöityy mieleen kuin kattokruunusaareke, joka velloo sävykirjosäteissä unikuvioita suitsevana toivonlähteenä. Kaikki tämä rajattomaan naurettavuuteen koskaan väsymättä, mutta kuitenkin ykseydelle herkistyneen heikkouden ylivoimaa tulvillaan. Saturnuspunainen levy soi taas ja taas kiertäen kuin avaruuden kappaleet pyhän huolettomuuden antaumuksella kun jalostettujen näkyhimojen tähtisilmäkukkaset odottavat jo valmiina sähköpakkasessa ensi jääkauden suurenmoista keskitiekesää varten.

Ylittääkö levy sitten katoavaisuuden toiston, julman luonnon ja kuoleman lait? Voihan se olla jos kerran asenteeni tuntuivat ainakin periaatteessa elpyvän taas uuteen uskallukseen kohdata tämän elämän totuuteni kaikinpuolin ilmielävänä, ja alttius tutustua vaikka kaikkien kanssa vahvistui ulkonaisesta eriarvoisuudesta ja näennäisistä vastakkaisuuksista huolimatta. Leimaava nimilaputtelu ja harhaileva vertailu vastaavanlaisiin musailmiöihin, sekä tykkäämisen ja ei-tykkäämisen arvoasteikot jääköön omaan hataraan arvoonsa kun tämä joutilas popitus opastaa irroittautumaan turhista paineista yrittämästä olla kaikkea kerralla ja pusertamasta pakkomielteisesti esiin jotain mahdottoman tyhjentävää. Ärsytysrimaa emme siis ole edelleenkään ylittäneet kun kiepumme uudelleen ympäri ja löydämme jälleen toisemme ilman mitään selvää syytä molemmat yhtä yllättyneinä ilmi tulevista vastuuntunnon ihanneversioista taistellaksemme yhteisvoimin oikeutuksesta unelmointiin välittävän hulvattomuuden ja yhä uudestisyntyvän rakkauden piikkiin. -Siis me ja meidän Alfatyylinen Omegakolmiomme; Reginan cd-kompleksi ja Minäitseni I & 1.

Inspiroiko tämä tälläinen pupsuttava pörräys vielä tuottamaan ihkaomaakin sisältöä elämään? Voisihan sen niinkin ilmaista jos levyn vastakulttuurina visiot kaikkia yhdistävästä askartelun ja tutkailun draamankaaresta mullistavat luuloja epäonnistumisista säkenöidessään luonnoslehtiööni. Omanlaista kestävän kehityksen elämäntapaa kypsytellessä täytynee näemmä vain luottaa sydämenytimeltä hyvän tahdon ja sielun kaipuun intuitiovirtaan sisällisen levon hengessä. -Sitäköhän tämä väittelemätön musiikin meno kuvittelee voivansa tähdentää vailla tietoutta oikeammastakaan mielenkiintoisuudentajusta. Armottoman bändikoneen tekninen taituruus kyllä vähän ujostuttaa vielä harjoittelevaa, mutta sen lennokas yleisfiilis kannustaa silti kokeilemaan taiteilua ja toveruutta kaikilla elämän osa-alueilla.

Edelleen hämilläni levyn koukuttavasta salakavaluudesta ihmettelen mihin tässä oikein oltiinkaan matkalla, sillä kaikkihan sentään kuitenkin etsivät valaisevaa kokonaisnäkemystä monisärmäisyyteen ja iäti uudistuvien maailmojen ensimmäistä ja viimeistä itseisarvoa, jota irrallisena ontuva kertosäeryöppy ei voisi milloinkaan pahentaa. Kyseessä on kenties vain joku itsessään tyhjä, mutta kaikkeuden kannalta toisaalta sinänsä täysi teos vain jossain tällä ohikituvalla hetkellä, joka silti ilmensi puolensa tuiki tarpeellisena kasvun vaiheena tällä planeetalla.

- Jenninen

Blogi-tiimi toivottaa lukijoilleen rentouttavaa ja iloista joulua!

 

Kuva: Raunis

Jatkokertomus osa 1/3 - Kuolemattoman talo

Kello oli tasan viisi, kun ovikello soi. Mia Talke kohotti päänsä ärtyneenä kirjastaan ja raahautui vastentahtoisesti ovelle. Hänen perheensä olisi käyttänyt avaimia ja ystäviä Mialla ei ollut. Päivä oli ollut helvetillinen, eikä hän olisi jaksanut ensimmäistäkään uskovaista tai kaupustelijaa. 

 Ovikelloa hakattiin yhä vaativammin, mutta kun Mia avasi oven, pihalla seisova mies oli selin häneen ja mittaili katseellaan kiinnostuneen oloisesti syreeniä. Mia kröhäisi. Ei tulosta.
”Tuota... Voinko minä auttaa teitä jotenkin?”
Mies kääntyi yhtenä punaisten kiharoiden pilvenä. Hänen vasen silmänsä oli pikimusta, oikea hehkui keltaisen sävyissä.
”Teitä? Mitä ihmeen teitä, neiti hyvä? Minä en tule minkäänlaisesta teidensuojelukomiteasta”, hän totesi yllättyneen oloisena, kurtisti kulmiaan ja mumisi, ”ainakaan muistaakseni.”
”Siis teitä. Niin kuin sinua”, Mia selitti ja pinnisteli kuulostaakseen ystävälliseltä ja kärsivälliseltä. Mies virnisti, ja oli suorastaan yllätys, ettei hampaista kuulunut pientä ”bling”- ääntä, kun valo osui niihin.
”Ahaa! Bingo! Miksi et heti sanonut noin, vaan höpisit minulle teidensuojelukomiteoista ja teestä ja muusta täysin epäolennaisesta. Tarkoitan siis, eihän tee joissain tapauksissa ole ollenkaan epäolennaista, esimerkiksi Englannissa on hyvinkin keskeistä, mutta tällä hetkellä...”
Hän piti pienen tauon, ikään kuin muistellakseen jotain, mutta ilme kirkastui taas pian. ”Tässä tapauksessa tee on epätärkeää, eli toisin sanottuna turhaa.”
Mia räpytti hämmentyneenä silmiään. Hullu, selvästikin.
”Ah, aivan. Voitte toki auttaa minua kertomalla asuuko tässä talossa eräs Mia Talke.”
”Minä olen.”
”Loistavaa, suorastaan erinomaista, melkeinpä hurmaavaa, sanoisinko... Fantastista!” Mies säteili tyytyväisenä. Mia naputti jalallaan maata ja kohotti kaikkea muuta kuin kohteliaasti kulmakarvojaan.
”No no, ei tarvitse olla epäkohtelias. On varmaankin parasta esitellä itseni.
 Nimeni on Jacques Alberto Don Michaelos Giorgio Santorini Lounatuuli, sirkustirehtööri, merimies, gigolo, kirjekurssin käynyt kaktuksen kastelija, kuolematon, kirjailija, silmänkääntäjä, velho, rontti, rosvo ja muuta tarpeen vaatiessa. Palveluksessane madam.”
”Ahaa, selvä”, Mia sanoi ja antoi merkillisen kuolemattoman ravistaa kättään.

Mies vakavoitui melkein heti esittelyn jälkeen. Hän vilkaisi  ympärilleen ja kumartui varovasti Mian puoleen. Hänessä oli omituista jäykkyyttä, joka yleensä liitettiin hyvin vanhoihin ihmisiin.
”Minä haluaisin tarjota sinulle töitä.”
”Minkälaisia töitä?”, Mia kysyi ja epäilys nosti päätään.
”Talonvahdin töitä. Vain yhdeksi päiväksi”, mies kuiskasi hyvin, hyvin salavihkaisesti.
Miaa epäilytti entistä enemmän. ”Ja talosiko ei muka voi olla yksin yhtä päivää?”
Mies nousi ylös pöyristyneenä. ”No mutta, ei tietenkään. Sillä on paha tapa karkailla, enkä voi jättää lemmikkejäni yksin.”
Mia tuhahti. ”Ja miksi juuri minä?”
Kuolematon pyöräytti silmiään. ”Jos minua on informoitu oikein, sinä et viihdy koulussa tai kotona. Tai ylipäätään missään.”
Mia nyökkäsi. Surullista, mutta totta.
”No niin, sinä saat yhden päivän lomaa, ja minä saan talonvahdin. Kaikki voittavat!”, hän sanoi riemastuneena, ”paitsi tietysti kaikki muut maailman 6 970 463 537 ihmistä. Tietojeni mukaan viihdyt talossani. Myös Bell on kovin herkässä tilassa, enkä kaipaa varastelevaa sikaa vieraakseni.”
”Ja minäkö en ole varasteleva sika?”
Kuolematon katsoi katsoi Miaa lähes loukkaantuneesti.  ”Hah hah”, hän sanoi ironiaa tihkuvalla äänellä, ”en ainakaan huomannut sinulla kärsää tai saparoa, mutta saatanhan toki olla väärässä.” Kuolematon kaivoi povitaskustaan käyntikortin ja ojensi sen Mialle.
”Saavu tasan kello kuusi huomenaamulla kortin ilmoittamaan osoitteeseen, paina ovisummeria, ilmoita nimesi ja aikeesi, astu sisään ja muista varoa kasveja. Ai niin, et saa käyttää omaa nimeäsi. Liian vaarallista, aivan liian vaarallista. Käytetään mielummin nimeä... Hmm... Ira Valkea? Eikö ole hyvä? Minustakin se on hyvä.”
Mia tuijotti miestä hämmentyneenä, vilkaisi korttia, ja nosti katseensa taas mieheen. Tämä oli lähdössä.
”Ja miksi ihmeessä minä ilmestyisin paikalle?”
Mies kääntyi. ”Ai niin, se unohtuikin. Palkka on loistava, parempi kuin uskallat toivoa”, hän piti pienen tauon ja kallisti päätään miettiväisenä, ”tai no... Eipä oikeastaan. Ei sen parempi kuin uskallat toivoa.” Hetkessä mies oli hävinnyt. 

Jatkoa seuraa...

Music from Georgia

The Shin is Georgian famous band. The musicians participated in numerous festivals in more than 30 countries and are well-known.

In The Shin's music Georgian-style vocal pyrotechnics, intricate polyphony and instrumental virtuosity meets jazz scat, funk and fusion, flamenco, Ravel and Shakti

- Nino (EVS Volunteer from Georgia)