Iloista ja valoisaa joulua!

Turun Tyttöjen Talon Blogi-tiimi toivottaa valoisaa joulua kaikille! Rentoutukaa ja nauttikaa valon pilkahduksista pimeän talven keskellä! :)

Tervehdys Turun Tyttöjen Talon Monikulttuurinen Suomi -juhlasta!

 

Tyttöjen Talon Monikulttuurinen Suomi -juhlassa sai kuvauttaa itsensä ja ajatuksensa. Halukkaille annettiin kaksi kysymystä vastattavaksi:

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta kulttuuri? Mitä monikulttuurinen Suomi sinulle merkitsee?

Tälläisiä ajatuksia kysymykset herättivät:

Tasavallan presidentti Sauli Niinistöä vastaa Blogi-tiimin kysymyksiin!

  

Turun Tyttöjen Talon Blogi-tiimissä nousi alkusyksystä toive haastatella tasavallan presidenttiä Sauli Niinistöä. Haastattelupyyntö hyväksyttiin iloksemme! Ryhmässä mietittiin viisi sellaista kysymystä, jotka kertoisivat muun muassa jotakin Saulista persoonana ja tärkeästä nuorten hyvinvointiin liittyvästä Ihan tavallisia asioita -kampanjasta.

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön vastaukset Blogi-tiimin sähköpostihaastatteluun: 

1. Ajattelitteko nuoruudessanne, että teistä vielä joku päivä tulisi tasavallan presidentti?

En todellakaan, ei käynyt koskaan mielessäni. Minulla ei juuri ollut tulevaisuuden suunnitelmia. Päivä kerrallaan mentiin ja hauskaa oli. Ihan pienenä suunnittelin urheiluselostajan uraa. 

2. Miten arkielämänne on muuttunut presidentiksi tultuanne? Millaista esimerkiksi vapaa-aikanne nykyään on?

Arkielämä on vaihtunut vahdituksi arkielämäksi, turvamiehet seuraavat minua kaikkialle. Siihen on vaikea tottua. En ole kuitenkaan luopunut esimerkiksi rullaluistelusta. Turvamiehet seuraavat pyörällä perässä. Presidenttihän ei muuten koskaan ole lomalla, mutta toki vapaa-aikaa välillä on. Luen, harrastan liikuntaa ja tietysti ulkoilen koiramme Lennun kanssa. 

3. Millaisia vaikutuksia olette havainneet käynnistämällänne Ihan tavallisia asioita -kampanjalla jo olleen?

Ihan tavallisia asioita -kampanjan tarkoituksena on ollut tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa. Ajatus on, että ihan jokainen meistä voi tehdä jotain nuorten hyväksi. Nyt kampanja jatkuu minusta riippumatta ja se on ilahduttavasti kasvanut lukemattomiksi hankkeiksi ja ideoiksi, joita monet eri ihmiset, ryhmät ja yritykset toteuttavat parhaaksi katsomallaan tavallaan.

Olen pistänyt merkille, että kampanjan jälkeen on alkanut keskustelu siitä, miten pienet arkipäivän asiat voivat vaikuttaa nuorten hyvinvointiin. Ollaan havahduttu siihen, että minä itse voin tehdä jotain, ja että se pienikin tekeminen voi vaikuttaa hyvinkin suuresti nuoren elämään. 

Jatkan toki myös omaa työtäni nuorten asioiden parissa. Esimerkiksi nyt syksyllä osallistuin nuorten kyselytuntiin Kontulassa. On hyvä päästä kuulemaan nuorten elämästä ihan kasvokkain.

4. Mitä olisitte valmis tekemään koulukiusaamisen pysäyttämiseksi?

Kiusaaminen on aina väärin, eikä kenenkään pitäisi joutua sen kohteeksi. Kaikilla on tehtävää, opettajilla, vanhemmilla ja koulutovereilla, jotta kiusaamisesta päästään. On tärkeää, että kaikki koulukiusaaminen tulee tietoon, silloin voidaan myös auttaa.  

Mielestäni myös koulutoverit voivat omalla kohdallaan miettiä, mitä he voisivat tehdä, jotta kaikki pysyvät mukana. Useinhan nuoret itse ovat nuorten paras tuki. Avoimuus, suvaitsevaisuus ja ymmärrys eivät ole ainoastaan sanoja, vaan jokaisen meistä tulisi myös toimia niiden mukaan. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että vastuu kiusaamisen loppumisesta olisi vain muilla lapsilla. Vastuuta on aikuisilla, mutta myös lapset saavat ja heidän pitääkin olla toimijoita asioissa, jotka heitä koskevat.

5. Jos saisitte kolme toivetta, mihin käyttäisitte ne?

Yhteisen hyvän edistämiseen; että olisi vakaat olot, että ympäristömme kestäisi ja että onnellisuus lisääntyisi.  

Pikakysely:

Kahvi vai tee? Kahvi.

Talvi vai kesä? Loppukesä ja alkusyksy.

Makea vai suolainen? Suola on kuulemma pahasta. 

Puku vai verkkarit? Verkkarit.

Fakta vai fiktio? Fiktio.

Nasima Razmyar vieraili Turun Tyttöjen Talolla

Nasima Razmyar vieraili keskiviikkona 20.11.2013 Turun Tyttöjen Talon Miten minusta tuli minä -illassa kertomassa itsestään, elämästään ja työstään. Nasima puhuu elämänsä käännekohdista, tasapainoilusta afganistanilaisuuden ja suomalaisuuden välillä ja kehoittaa luottamaan itseensä!


Nasima on syntynyt vuonna 1984 Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. Hän oli 5-vuotias, kun nelihenkinen perhe muutti diplomaatti-isän työn perässä Moskovaan..  Nasima kertoo rakentaneensa muistojaan valokuvien ja tarinoiden perusteella. Muistot ovat kehittyneet vahvemmiksi ja selkeämmiksi kuin mitä 5-vuotias pikkutyttö ehkä lapsuudestaan muuten muistaisi. Afganistanissa vietetty lapsuuskin tuntuu pidemmältä, siltä kuin siitä olisi vasta 10 vuotta aikaa. Nasima kertookin Afganistanin olevan edelleen rakas hänelle. Hän kokee olevansa sekä suomalainen että afganistanilainen.

Vuonna 1992 alkanut sota kotimaassa esti perhettä palaamasta Afganistaniin. Myös Moskovassa oli tuohon aikaan levotonta, ja perhe muutti Suomeen samana vuonna. Kun perhe mietti uutta kotimaata, missä alkaa rakentaa uutta elämää, valintaan vaikutti eniten yksi kysymys: Mikä on hyvä paikka lapsille?

Silloin Nasiman elämä muuttui kertaheitolla. Perhe muutti Moskovan suurlähetystöstä Helsingin vastaanottokeskuksen pieneen huoneeseen, jonka jääkaappi oli tyhjä ja ruokaa ei ollut saatavilla. Sillä hetkellä, kun lapset valittivat nälkäänsä ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään, Nasima kertoo nähneensä isänsä kyyneleet ensimmäistä kertaa. Isä, joka oli vahva, itki, koska se hetki sai hänet tuntemaan itsensä voimattomaksi ja toivottomaksi.

Perhe muutti Helsingin vastaanottokeskuksesta Rovaniemelle, jossa Nasima tunsi vihdoin olevansa kotona, vaikka ruokapöytäkin oli tehty pahvilaatikoista. Moskova oli ollut kuitenkin liian suuri. Rovaniemellä Nasima aloitti koulunkäynnin, ja joutui aloittamaan uuden kielen opettelun jälleen alusta. 

 

Rovaniemeltä perhe muutti jälleen Helsinkiin, ja Nasiman jatkoi siellä koulussa. Nasima kertoo koulunkäynnin olleen aluksi todella vaikeaa kieliongelmien takia. Silti hän jaksoi yrittää sinnikkäästi, vaikka äidinkielen aineet olivat täynnä virheitä ja kieli aiheutti väärinymmärryksiä. Peruskoulun päättäessään todistuksessa äidinkielen numerona komeilikin 9. Opettajien kannustus oli todella tärkeää.

Nasima kiittelee sitä, että Suomessa saa suomenkielen lisäksi opiskella myös omaa äidinkieltään. Omalla kielellä on suuri merkitys myös toisessa maassa elettäessä. 

Teini-iässä Nasima alkoi huomata ensimmäistä kertaa kahden kotimaansa kulttuurien eron. Siihen asti hän oli ajatellut olevansa yhtä suomalainen kuin ystävänsäkin. Erot näkyivät teini-iän mukanaan tuomissa muutoksissa, kotibileissä ja poikaystävissä. Nasima kertoo, että sopeutumista helpotti se, ettei hänen vanhempansa ikinä kuitenkaan kieltäneet häneltä asioita kulttuuriin ja afganistanilaisuuten vedoten. He kielsivät asioita, koska ne eivät olleet hyväksi hänelle. 

Nasima koki silti samat teini-iän ilot ja kivut kuin muutkin: olenko tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kaunis, tarpeeksi hoikka? Epävarmuuden tunteiden parissa jostain löytyi kuitenkin aina tunne siitä, että on riittävä ja pärjää. Nasima uskoo itseluottamuksen tunteensa kehittyneen harrastuksien parissa, ja suositteleekin vaikkapa juoksua, joka on ilmaista ja helppo toteuttaa missä vain.

Miksi poliitikoksi?

Nasima kertoo halunneensa oikeastaan aina poliitikoksi. Hän teki jo yläkouluikäisenä TET-harjoittelunsa nykyisen puolueensa SDP:n puoluetoimistolla. Teini-iässä kehittyi myös se, mitä Nasima itse kutsuu Äiti Teresa-syndroomaksi: suuri halu auttaa. Silloin eräs hänen opettajistaan halvaantui, ja Nasima kävi sairaalassa noin vuoden ajan tätä katsomassa. Nasima vietti sairaalassa aikaansa ainoana oppilaana ja tutustui hoitajiin, sen sijaan että olisi pyörinyt kaupungilla kavereidensa kanssa. Jossakin sisällä vain kyti halu vaikuttaa ja olla läsnä.

Lukion jälkeen Nasima lähti töihin Tanskaan Kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:lle. Hän työskenteli siellä afgaanipakolaisten kanssa. Suomessakin Nasima jatkoi kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason töiden parissa, ja teki töitä Mannerheimin Lastensuojeluliitolle ja Monika-Naiset -liitolle. Siinä sivussa Nasima myös opiskeli, ja on nyt koulutukseltaan yhteisöpedagogi.

 

Vuonna 2010 Nasiman elämä muuttui jälleen. Hänet valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi 20 suosittelijan voimin. Palkintotilaisuudessa hän katsoi median määrää ja tajusi että elämä todella tulee muuttumaan. Tilaisuuden jälkeen hän joutui haastattelujen, erilaisten kutsujen ja kiertämistyön pyöritykseen. 

Vuonna 2011 Nasima lähti mukaan MTV3:n Tanssii Tähtien Kanssa -tanssikilpailuun. Syynä mukaan lähtemiseen ei ollut  itse tanssiminen, vaan sanoma, jota hän halusi jakaa. Nasima näki ohjelman tilaisuutena olla roolimalli, esikuva ja samaistumiskohde mahdollisimman monelle. Hän halusi näyttää maahanmuuttajatytöille, että muslimitaustaisen afgaaninaisen on mahdollista mennä tällaiseen kilpailuun, tehdä töitä unelmiensa eteen ja vaikuttaa.Hänestä oli tärkeää antaa kasvot, joita katsoessaan ihmiset voivat sanoa: hyvä että joku uskaltaa! 

Eniten ohjelmaan lähtiessään Nasimaa jännitti hyväksyykö isä hänen osallistumistaan. Isä kuitenkin tuki häntä koko matkan ajan, mikä merkitsi hänelle enemmän kuin se, saiko hän muulta yhteisöltä tukea. Isän hyväksyntä ja tuki on aina ollut Nasimalle tärkeää. Hän sanookin oman isän olleen hänelle esikuva.

Vuonna 2011 Nasima oli ehdolla eduskuntavaaleissa. Häneltä jäi uupumaan vain muutama kymmentä ääntä eduskuntapaikasta, ja hänestä tuli varakansanedustaja.  Tällä hetkellä Nasima on ehdokkaana EU-vaaleissa. Hän on toiminut myös kunnallispoliitikkona ja eduskuntaryhmän viestintäsihteerinä. 

Eduskuntapaikan jääminen kiinni niin pienestä toki harmitti Nasimaa. Vastoinkäymisten kohdalla Nasima kertoo nostavansa itsensä keskittymällä positiivisiin asioihin ja siihen hyvään mitä hänellä on ja on ollut. Saavutukset eivät ole loppupeleissä niin tärkeitä kuin läheiset ympärillä. Hän kannustaa myös nukkumaan yön yli, sillä silloin ajatukset kirkastuvat.

Nasima haluaa rohkaista tyttöjä ja naisia eteenpäin. Olkaa rohkeita ja uskokaa unelmiinne!

Idolini Hanna Pakarinen kertoo...

Kuva sivuilta: www.hannapakarinen.fi

Lähetin idolilleni Hanna Pakariselle haastatelupyynnön ja hän vastais minulle. Nyt jaan sen teille täällä blogissa. Hanna Pakarinen tuli tutuksi Suomen  Idolsista vuonna 2003. Minä tiesin ihan alussa, että Hanna voittaa:)

 1. Miten lauluharrastuksesi sai alkunsa?

- Olen laulanut ihan lapsesta asti, mutta lähinnä omaksi iloksi. Miulla ei ollut koskaan tarvetta päästä laulamaan ihmisten eteen tai muutenkaan huudella itsestäni. Koulun Kuoroonkin liityin lähinnä siksi, että pääsisin pois tavallisilta tunneilta :). Olen kuitenkin aina tiennyt, että haluan isona laulajaksi ja se oli jotenkin kummallisella tavalla selvää. Teini-ikäisenä perustettiin koulukavereiden kanssa bändi ja tehtiin omia kappaleita, ja muutama demokin. Se oli sellaista englanninkielistä poprockia. Keikoilla ei kuitenkaan keretty käydä. Joitakin satunnaisia coverkeikkoja tein, mutta Idolssiin osallistuessani keikkakokemukseni oli minimaalista.

 2.  Minkälainen perheesi on?

- Lapsuuden perheessä miulla on iskä, äiti ja kaksi isosiskoa. Vanhempi asuu Amerikassa perheineen ja toinen Lappeenrannassa perheineen. Vanhemmat erosivat ollessani 11-vuotias. Molemmilla on tahoillaan omat puolisot. Tällähetkellä "omaan"perheeseeni kuulu avopuoliso ja 1,5 vuotias Siiri-mopsi :).

 3. Minkälaista oli mennä tuomareiden eteen ensimmäistä kertaa vuonna 2003?

- Se oli todella pelottavaa. Idols oli uusi formaatti Suomessa, eikä kukaan tiennyt mistä siinä on kysymys. Omalla kohallani huomasin vaan, että ihmiset tulee itkien ulos ja juuri ennen omaa koelaulua kuulin, että edellinen laulaa samaa laulua mitä itsekkin olin menossa laulamaan. Olin kauhuissani. Mutta sitten se menikin ihan hyvin. Asko Kallonen halasi. Muuta en muista siitä. Jälkikäteen oon kattonu sen nauhalta :).

 4. Minkälaista oli esiintyä ensimmäistä kertaa yleisölle?

-Sitä mie en oikeestaan muista. Tai muistan sen hetken kun lauloin finaalissa ekaa kertaa, mutta en jotenkin tajunnut asian suuruutta.. Että nyt ollaan miljoonan ihmisen edessä. Mie oon aina turvannut kameroihin, ne tuntuu rauhoittavalta ja turvalliselta. Luulen että se auttoin miut kunnialla läpi koko kisan.

 5. Minkälainen finalistiryhmä oli vuonna 2003?

- Se oli vähän kuin rippileiri pienellä porukalla. Tuettiin toisiimme, kun tosiaan kenelläkään ei ollut hajua mitä tapahtuu. Joskus oon miettinyt, että seuraavilla kausilla oli varmaan helpompaa kun oli jo tiedossa minkälainen ohjelma on ja mitä on luvassa. Toisaalta, koen sen myös rikkaudeksi kun saatiin vaan mennä ja olla, ei ollut mitään normeja kuinka tätä ohjelmaa tehdään. Tehtiin niin sanotusti pohjat. Järkytys oli suuri meille kaikille kun tuli eka pudotus. Sillon tajuttiin pelin henki.

 6. Minkälainen tunnelma oli kun voitit Idolsin 2003?

- Miulla oli ainoana ajatuksena etten halua pudota. Pudotusten vierestä seuraaminen viikko viikon jälkeen oli aika raskasta. Ajattelin vaan että ei saa pudota. Enkä pudonnut. Toisaalta oli haikea tunnelma kun ohjelma loppui. Kevät 2004 meni aika sumussa. Vasta reilun vuoden jälkeen uskalsin sanoa ääneen että voitin.

 7.  Oletko yhä tekemisissä joidenkin finaalissa  olleiden kanssa?

- Todella harvoin. Jokainen touhuaa omia juttuja. Ja onhan 10-vuotta pitkä aika :). Tietysti jos jossain törmää, annetaan iso hali! Meillä kuitenkin on se oma yhteinen hetkihistoriassa. Myö 7 ihmistä nähtiin eturivin paikoilta miten syntyy ilmiö :).

8. Minkälainen fiilis sinulla on nykyään esiintyä yleisön edessä?

- Esiintyminen ja laulaminen on parasta mitä tiedän. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan.

 9. Teetkö sanoitukset itse? Jos teet, mistä saat ideat niihin?

- Kaksi viimeisintä suomenkielistä levyä oon tehny yhdessä Markus Koskisen kanssa. Kappaleet syntyvät yhdessä. Oon sanonut, että kyllä sitä tähän 32:een vuoteen on mahtunut jos jonkinlaista mistä voi myös kirjottaa :). Elämä, arki ja juhla, ihmiset. Niistä ne tarinat syntyy.

 10. Mistä laulusi useimmiten kertovat?

- kts. edellinen :D

 11. Minkälaisen vinkin antaisit tytöille ja nuorille naisille, jotka haluaisivat toteuttaa unelmiaan laulun tai muun parissa?

-Usko itseensä. Kun tarpeeksi vahvasti päätät jotain ni kyllä se elämä sen antaa :). Ihan oikeesti!


Suuri kiitos Hannalle hienosta ja kannustavasta haastattelusta!

Uusi "perheenjäsen"

En tiedä, kuinka monelle tän blogin lukijoista on käynyt selväksi, että mä olen todella eläinrakas ihminen ja voisin täyttää kotini pelkillä eläimillä. Muuta en tarvitsisi. Unelmissanihan minulla on joskus tulevaisuudessa iso omakotitalo, ja lemmikkinä vähintään kaksi koiraa ja paljon jyrsijöitä. Mennäämpä asiaan ennen, kun menee pelkäksi unelmoinniksi...

Mun oli siis tarkoitus hakea tää uus perheenjäsen vasta lauantaina, mutta en malttanut nukkua sitä viimeistä yötä enää, niin hain tän palleron jo perjantaina. Kyseessä on siis kääpiöhamsteri talvikko. Ennestään mulla onkin jo yksi pupu ja ehkä ensi vuoden puolella jossain vaiheessa hommaan toisen, sillä rakastan eritoten pupuja.

Sain mun ensimmäisen pupun 12-vuotiaana kummeilta synttärilahjaksi ja se oli paras synttärilahja, mitä voi toivoa. Mutta niin kun sanotaan, että "Mikään ei ole ikuista.", niin kyseinen lause oli totta niin kauhistuttavaa ja surullista se onkin ensimmäisen pupuni kohdalla. Se oli mulla puoli vuotta, kunnes sairastui eikä sitä pystynyt enää parantamaan, vaikka kaikkemme yritimme. Päädyimme lopulta viemään vauvani eläinlääkärille lopetettavaksi. Se oli surullista, mutta joka kantilta parasta niin. Ei haluttu antaa pupusen kärsiä enää yhtään enempää.

Seuraavan pupuni hankinkin vasta vuosia myöhemmin. Olin 18 ja halusin lemmikin, jotta minulla olisi seuraa kotona. Samainen pupunen minulla on edelleen ja hän on onneksi kokoajan pysynyt terveenä ja on kyllä niin unelmalemmikki.

Tämä postaus nyt näköjään "vähän" karkasi alkuperäisestä aiheesta, mutta eiköhän mun asiani tässä selvinnyt.

Hyvää joulukuun alkua kaikille.

-Erkku

Vierailimme poliisilaitoksella!

Kävimme Blogi-tiimin kanssa tutustumassa Turun poliisilaitokseen, jossa pääsimme jututtamaan kahta nuorten parissa toimivaa naispoliisia.

Tiimiläiset tekivät vierailusta ja siellä käydystä keskustelusta muistiinpanoja, joista koottiin yhdessä tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat asiat jaettavaksi kaikille teille blogin lukijoillekin:

• Ota kuva epäilyttävästä nettikeskustelusta.
• Mieti, mitä kuvia laitat nettiin.
• Haukkuminen julkisesti netissä on myös kunnianloukkaus, joka on rikos.
• Kannattaa olla varovainen jutellessaan tuntemattomille netissä, esimerkiksi Facebookissa

• Tulkkikeskuksen kautta tulevat poliisien käyttämät tulkit, jotka poliisi on hyväksynyt

• Poliisiksi hakevalle ei ole nykyään pituusrajaa. Jos haluaa poliisiksi, kannattaa olla elämänkokemusta ja vähintään vuoden työkokemus. 

• Poliiseilla on oma ITC-yksikkö, jolle järjestetään myös hakkerointikoulutusta Tampereella.

Varsinais-Suomen alueella on myös omat nettipoliisit, joihin on helppo ottaa yhteyttä sosiaalisessa mediassa:

Sami Grönfors Facebookissa
sähköposti: sami.gronfors@poliisi.fi   

Riku Sukari Facebookissa ja  Irc-Galleriassa
sähköposti: riku.sukari@poliisi.fi

Ville Lahti Facebookissa ja Irc-Galleriassa
sähköposti: ville.a.lahti@poliisi.fi

Koko maan nettipoliisit löytyvät täältä. Poliisien kirjoittamiin blogeihin ja heidän arkeensa puolestaan voi tutustua täältä. 

Alla olevaan kommenttikenttään voit kirjoittaa omia kokemuksiasi netin käytöstä. Miten sinä hyödynnät verkkoa tai mikä on sinun lempisivustosi?

Turvallisia nettihetkiä! :)