Kiitos kuluneesta vuodesta!

Turun Tyttöjen Talon työntekijät haluavat kiittää teitä jokaista Tyttöjen Talon kävijää aivan mahtavasta syksystä! Siihen on iloksemme mahtunut paljon tunteita, teetä, villasukkia, glitteriä, sateenkaaren värejä, naurunpurskahduksia, halauksia, pyörähdyksiä ja hyvää seuraa. :)

Tyttöjen Talon toiminta on nyt joulutauolla ja työntekijät lomailevat vaihtelevasti aikavälillä 22.12.2014–11.1.2015.

Avoin toiminta käynnistyy taas keskiviikkona 21.1.2015 klo 14–19.

Ryhmät käynnistyvät pääasiassa viikolla 9.

Tammikuussa kannattaa seurata kotisivujamme www.mimmi.fi tai Facebook-sivujamme. Päivitämme sivuillemme kevätkauden tulevat ryhmät ja avoimen toiminnan ohjelman viimeistään viikolla 4. Ryhmiin ilmoittautuminen päättyy 15.2. Alustavien suunnitelmien mukaan jo ennen ryhmien alkua on luvassa videotyöpajaa ja hiihtolomatoimintaa! 

Vuosi elämästäni (2014)

Vuosi on kulunut ihan hirmu nopeasti.

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut iloa, surua, ahdistusta, itkua naurua ja kaikkea siltä väliltä. Yhtä tunteiden vuoristorataa.

Vuoden 2014 kaksi ensimmäistä viikkoa majailin silloisen poikaystäväni luona, joka on myös poikani isä. Vaikka olisihan mulla omakin koti ollut, mutta en halunnut olla yksin.

Tammikuun puolessa välissä sanoin poikaystävälleni, että tarvitsen omaa tilaa, sillä olenhan aina viihtynyt hyvin yksin. Mua ahdisti suunnattoman paljon se, että poikaystävän luona ei vain yksinkertaisesti ollut tilaisuutta olla itsekseen. Kaipasin kotiin.

Seuraavat pari viikkoa olin kotona ja tapasin kavereita. Olinhan nähnyt heitä viimeksi vuonna 2013 :)

Helmikuussa menin taas poikaystävälleni ja pari yötä siellä olin ja heräsin aamulla ihan kamalan pahaan oloon.

Juoksin oksentamaan, mutta paha olo ei mennyt ohi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onko mulla ruokamyrkytys, mutta sitten mietin syömisiäni, enkä ollut syönyt mitään epämääräistä. Menin herättämään poikaystäväni ja kerroin huonosta olostani. Kerroin haluavani kotiin, etten tartuta häntä. Poikaystäväni saattoi minut pysäkille ja pyysi ilmoittamaan, kun pääsisin kotiin.

Pääsin kotiin ja ilmoitin poikaystävälleni olevani turvallisesti perillä ja meneväni nukkumaan. Nukuin yön yli ja paha olo vain jatkui. 

Soitin äidilleni , ja kerroin meneväni hänen luokseen ja tulisin apteekin kautta. Kerroin oksentaneeni edellisenä päivänä ja voivani edelleen todella huonosti.

Eletään helmikuun puoliväliä vuonna 2014. Äiti menee aamulla töihin ja mä jään hänen luo nukkumaan. Herään kolmatta päivää peräkkäin kamalan huonoon oloon ja käyn jälleen oksentamassa.

Koitan parhaan kykyni mukaan syödä jotain ja sitten lähden Tyttöjen Talolle. 

Päästyäni talolle suuntaan vessaan ja kaivan laukustani raskaustestin, jonka olen edellisenä päivänä ostanut apteekista. Ohjeen mukaan odotan kaksi minuuttia testin teon jälkeen ja päässä pyörii sekalaisia ajatuksia. Mitä, jos testi on positiivinen. Oonko mä valmis äidiksi.

Kaksi minuuttia kuluu ihan hirveän hitaasti. Se oli elämäni pisin kaksi minuuttinen. Vihdoin digitaalisen testin ruutuun ilmestyy "3+" Olin siis kolmannella viikolla raskaana. Otin puhelimen käteeni ja etsin poikaystäväni numeron. Pistin hänelle viestillä "Syy pahalle ololle selvis. Mä odotan vauvaa." 

Viestiä kirjoittaessani mun kädet tärisi enemmän, kun koskaan ennen. Mä pelkäsin poikaystäväni reaktiota. Ja syystä pelkäsinkin.

Poikaystäväni ei kokenut olevansa valmis isäksi, mutta hän kysyi mun mielipidettä. Mä en ollut varma. Halusin miettiä asiaa kaikessa rauhassa. Kerroin ilmoittavani, kun tietäisin mitä olen päättänyt.

Lähdin kotiin ja nukuin yön yli. En halunnut tehdä päätöstä liian hätäisesti.

Seuraavana aamuna soitin äidilleni. Äiti vastasi yllättävän pirteänä. 

"Kai sä istut ?" Oli mun ensimmäinen kysymys.
Äiti ihmetteli kysymystä, mutta antoi myöntävän vastauksen.
"Äiti..." piiiiitkä hiljaisuus, jonka äiti rikkoi sanomalla "Kai sä lapsi rakas muistat, että äiti ei tuomitse sua,
olit sä tehnyt mitä tahansa.
Äidille sä voit kertoa jos on huolia."

Mä purskahdin itkuun. "Joo tiedän. Siks mä sulle soitinkin." Saan sanottua itkun keskeltä.
"Äiti. Mä tein eilen raskaustestin. Se oli..."
(hiljaisuus)
"...positiivinen"
"Voi. Mun pikkutytöstä on tulossa äiti. Toihan on ihana asia. Vai onko?", äitin suusta pääsee.
"Äiti, kun mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Haluaisin uskoa pystyväni tähän, mut J ei koe olevansa valmis isäks.", selitän.

"Päätös koskee sun koko loppuelämää. Muista, että mitä ikinä päätätkin, niin äiti on sun tukena." Äiti sanoo
"Mä soitan J:lle" Sanon ja lopetan puhelun.

Ennen poikaystävälleni soittoa soitan neuvolaan ja kerron tehneeni positiivisen raskaustestin edellisenä päivänä. Mulle varataan aika neuvolasta parin viikon päähän.

Yritän soittaa poikaystävälleni, mutta hän ei vastaa. Lähetän viestin ja kerron olevani valmis äidiksi ja pitäväni lapsen.

Poikaystävältä tulee pian vastaus "Mut mä sanoin, et en halua lasta.", viestissä lukee.
"Niin sanoit, mut sanoit myös, et annat mulle aikaa tehdä oman valintani. Mun valinta on pitää tää lapsi. Mä otan vastuun teoistani." Kirjoitan vastaukseksi.
"Voidaanko puhua tästä kasvotusten. Tuu tänne.", kirjoittaa poikaystäväni.

Lähden heti poikaystäväni luo. Sinne päästyäni poikaystäväni yrittää saada mua luopumaan vauvahaaveista, mutta pidän pääni, enkä luovu haaveestani. Viimeiset kuusi vuotta olin ajatellut, etten ikinä halua omia lapsia, vaikka olen aina rakastanut lapsia, mutta "3+" raskaustestissä sai mut muuttamaan mieltäni.

Olin siis miettinyt kaks päivää valintaani ennen, kun kerroin sen poikaystävälleni, joka olisi toivonut minun luopuvan vauvahaavesta. 

Tiesin kuitenkin rakastavani lapsia ja vaikka aikaisemmin en ollut suunnitellut perustavani perhettä. En ainakaan kovin nuorena. Jos olisin valinnut toisin, niin katuisin varmasti koko lopun ikäni tehtyäni virheen.

Lastani en todellakaan voi sanoa virheeksi. Hän on mulle rakkain ihminen koko maailmassa. Mun oma esikoinen. Olen kyllä nuori, mutta kuitenkin jo sen ikäinen, että pystyn huolehtimaan itseni lisäksi myös mun ihanasta pojasta. Onhan ihmiset nuorempinakin lapsia saanut.

Maaliskuun alussa alkoi näkymään ensimmäisiä merkkejä raskaudesta. Maha alkoi pyöristyä ja ruoka ei maistunut, mutta jotain oli syötävä, vaikka väkisin. 

Poikaystäväni ja tulevan lapseni isä ei kestänyt ajatusta, että hänestä tulisi isä. Hän halusi erota. Hänen mielestään meidän olisi parempi erillämme. Olin tietysti eri mieltä. En halunnut erota. Meidänhän oli tarkoitus viettää koko meidän loppuelämä yhdessä. Niin me oltiin toisillemme luvattu. 

Tietysti mielialanvaihtelut kuuluu raskausaikaan ja mä aloin itkeä hysteerisesti. J tietysti yritti parhaan kykynsä mukaan mua saada rauhoittumaan siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Testin teosta oli kulunut viikko ja joitain päiviä. Tulevan lapseni isä halusi erota, koska olin jo päättänyt pitää lapseni.

Ensimmäisen kuukaudet eron jälkeen oli todella raskaita. En pystynyt olemaan kotona. Vietin seuraavat kuukaudet äitini luona. En kuitenkaan pystynyt kertomaan erosta äidille. Halusin ottaa aikaa ja venyttää kertomista siihen saakka, kunnes olisin valmis kertomaan.

Erosimme siis J:n kanssa maaliskuussa. Pidin asian omana tietonani pitkään, sillä en halunnut huolestuttaa äitiä turhaan. Olimme kuitenkin edelleen hyvissä väleissä, vaikka olimmekin eronneet. Kävin J:n luona edelleen usein.

Kuukausi vaihtui huhtikuuhun, enkä enää pystynyt olemaan kotona, sillä naapurit polttivat ilmeisesti sisällä ja kaikki hajut tuli ilmastoinnin kautta mun kämppään. Huhtikuussa "muutin" takaisin äidin nurkkiin, kunnes saisin uuden asunnon, sillä edellinen asuntoni oli vain 27 melkoinen eli se olisi ollut aivan liian pieni mulle ja vauvalle. Postit kuitenkin kävin katsomassa viikoittain. Huhtikuussa siis pistin hakemuksia vuokra-asunnoista vähän joka paikkaan.

Viikoittain me käytiin äidin kanssa kyselemässä, josko mulle sopivaa asuntoa olisi jo löytynyt. Joka paikasta vastaukseksi tuli "Ei ole." Ei kuulemma ollut mikään kiire...

Vasta heinäkuussa (pari kuukautta ennen laskettua aikaa) pistin hakemuksen Sato vuokra-asuntoihin ja kappas keppanaa. Mä sain, kun sainkin asunnon parissa päivässä. Hakemuksesta seuraavana päivänä mulle tuli sähköpostiin silloisen asukkaan puhelinnumero, johon soitin heti ja käytiin äidin kanssa kattomassa asuntoa. Se asunto oli (ja on edelleen), kun mulle tehty. Ihastuin siihen heti. Vuokrasopimuksen kävin tekemässä pari päivää hakemuksen teon jälkeen. Pääsin muuttamaan pari päivää ennen, kun kuukausi vaihtui elokuuhun.

Olin asunut puoltoista viikkoa uudessa asunnossani, kun viimein uskaltauduin äidille kertomaan mun ja J:n erosta. Kerroin, että meidän suhde oli alusta saakka enempi kaveri-, kuin parisuhde ja äiti otti sen tosi hyvin.

Viimein tuli se aika, kun mun pikkupoika tuli maailmaan. Mun pieni ihme, josta en koskaan osannut edes haaveilla. Kaikkein rakkain ihminen, joka menee mun elämässä kaikessa etusijalle. Aina.

Seuraavat kaks kuukautta menikin hujauksessa. Mun pieni vauva kasvoi ja kehittyi kokoajan. Kuukauden ikäisenä ensimmäinen hymy, vajaa kahden kuukauden ikäisenä ensimmäinen ääneen nauraminen (unissaan). Ei sitä tajunnut, että mun vauvasta tulisi äkkiä iso poika. Onneksi mun poika on kuitenkin vielä pikkuinen ja tulee aina olemaan se äidin vauva, vaikka kasvaisi kuinka isoksi tahansa.

Kolmen kuukauden ikäisenä hän rupesi jo nauramaan hereillä ollessaankin ja tarttui esineisiin, kuin vanha tekijä. Hampaitakin on ilmeisesti alkanut tekemään, kun kokoajan eksyy käsi suuhun. 

Ei saa kasvaa niin äkkiä. Haluan pitää mun vauvan pitkään vauvana. Aika menee hirmuisen nopeasti.

Nyt on jo joulukuu ja pian on jo jouluaatto. Ei vain ole kyllä yhtään joulufiilistä. Mun lapsuudessa jouluna oli lunta. Musta joulu ei ole yhtään kiva. Jos nyt edes ensi vuonna tulisi sitä lunta, kun silloin mun poikakin ymmärtäisi siitä jotain.

Vuoden 2014 aikana olen kasvanut todella paljon. Musta on tullut jonkin verran sosiaalisempi ja nykyään uskalla jo kysyä apua tuntemattomiltakin ihmisiltä esimerkiksi kaupassa, jos mun oma pituus ei riitä ottamaan jotain tavaraa, jos se on hirveän ylhäällä. 

Se on multa suuri saavutus.

Vuosi 2015 on käsillä. Uusi alku tekee tuloaan. Tehdään tulevasta vuodesta yhdessä parempi.

Tästä tekstistä nyt tuli pitkä, mutta kiva jos just sä jaksoit lukea tän loppuun saakka.

Mitä sä odotat tulevalta vuodelta ?

Onnea vuodelle 2015 !

-Erkku

Kasvun paikka

Olen saanut kuulla kasvaneeni (henkisesti) todella paljon kuluneen syksyn aikana. Tuntuu, että olen vihdoin uskaltanut lähteä etsimään itseäni ja samalla myös löytänyt murusia omasta itsestäni. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä minusta tuntuu siltä, että olen jokseenkin oikeilla jäljillä. Olen löytänyt alun sille polulle, joka vie kohti omanlaistani elämää ja hyvää oloa. Olen uskaltanut avata silmät ja kysyä itseltäni, mitä minä elämältäni haluan.

Syyskuun alussa uskaltauduin ensimmäistä kertaa Tyttöjen Talolle, ja heti tunsin olevani paikassa, jossa on hyvä ja turvallista olla. Olen uskaltanut osallistua, jutella, ihmetellä, hymyillä, tanssia, halata, nauraa, itkeä – olen uskaltanut olla minä. Olen saanut kuulla olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen. Tosin edelleen näiden muutaman kuukauden jälkeen ihmettelen, miten näin turvallinen paikka voi olla olemassa. Kuitenkin kaikki se, mitä olen syksyn aikana Talolla kokenut, on täyttä totta. Ja jatkoa seuraa.

- Siru

Joulunaikaa

Itse en oikein lumesta pidä, mut lumen ansioita on valoisaa ja kyl lumi kuuluu talveen. No itse joulussa on parasta perheen kanssa oltu aika ja se että meillä on rauha.

Jouluruuat tuo ihanan tuoksun ja se, että saadaan olla rauhassa. Ei tarvitse miettiä mitään suuri asioita. Joulumusiikki on ihana kuunella itse tykkään monesta joululaulusta, mut Juolumaa on ykkönnen. No toki kaikki on ja mikä ihaninta katsoa aamulla Joulupukin kumaalinjaa. Se tuo sen ihanan tunnelman ja myös se kun saa koristella joulukuusen. Meillä on jo jokunen vuosi ollut tekokuusi .

Pipareiden ja torttujen tekeminen on ihanaa, mut me tehdään myös lihapullia jouluksi. Se on meidän perheeen perinnejuttu. On meillä muitakin perinteitä, kuten se, että aattona ollaan kaikki yhdessä ja juhitaan. Juodaan glögiä ja kuunellaan joulu lauluja. Avataan toki lahjat, kun ollaan ne jaettu ja voi olla, että jotain muutakin tehdään. Mut yhdessäolo ja rauha on se tärkein.

En mä osaa oikein muuta sanoa mun joulusta, koska meillä on suurin piirtein sama juttu joka vuosi. Oikein hyväää ja rauhallista juolu kaikkille. Ja muistakaa, olette tärkeitä! <3

Step by step; kohti parempia elämäntapoja

Noin parin viimeisen kuukauden aikana olen totuttanut itseni melkeimpä väkisin syömään aamupalan. Voitteko kuvitella kuinka hirvittävältä tuo aluksi tuntui, kun et ollut tottunut syömään aamuisin mitään? Itselleni se oli todella iso haaste aloittaa päivä sillä päivän tärkeimmällä aterialla: aamupalalla. Nythän se tuntuu jo täysin normaalilta ja on yksi osa elämääni. Aamuni alkavat nykyisin aamupalalla. Pyrin siihen, että se olisi mahdollisimman proteiini ja kuitupitoinen. Vitamiineja kun ei tule tarpeeksi siitä päivittäisestä ruoasta joten nappaan yleensä vielä aamupalan yhteydessä yhden vitamiinitabletin.

Tiedän, että olisi pitänyt jo aikaa sitten aloittaa tämä aamupalan syöminen mutten vain ole saanut itseäni niskasta kiinni. Tai viitsinyt vaivautua aamuisin heräämään yhtään aikaisemmin tehdäkseni jotakin syötävää; nopeastihan se aamupala kuitenki loppupeleissä valmistuu.
Te/ne jotka ovat tottuneet syömään jo vuosia aamupalan, eivät välttämättä huomaa tai edes kiinnitä välttämättä minkäänlaista huomiota; mutta itse olen huomannut pienen-suuren eron: jaksaminen ja pirteys. Tuntuu kuin olisin pirteämpi ja jaksaisin paremmin kun on syönyt täyttävän, kuitu- ja proteiinipitoisen aamupalan. Enää ei tule naposteltua mitä sattuukaan jääkaapissa olemaan ennen kuin syö lounaan/ilallisen vai miksikä sitä sitten pitäisi kutsua. Itse en niinkään perusta noista virallisista termeistä, mutta ennen ruokaa ei tule enää naposteltua mitä tahansa; nälkä pysyy paremmin kurissa ja loitolla.

Veden juominen on vielä täysin hakusessa, mutta kovaa vauhtia pienin askelin eteenpäin.
Muutos per kuukausi, tai näin ainakin kirjoittamis hetkellä ajattelen. Tosin vähitellen muutoksia, niin ei mene koko kroppa ja elimistö sekaisin.

Maidonkin satuin tuossa jossain välissä jättämään pois mitä nyt kahviin tai teehen laitan lorauksen pari, mutta juonut sitä en ole ainakaan kuukauteen. (Rahan säästöä myös osittain.)
Muita maitotuotteita kyllä käytän melko paljon, jollei jääkaapista löydy jogurttia niin sitten rahkaa taikka juustoa. Jossakin muodossa se maito kuitenkin tulee syötyä taikka juotua. Eli en aivan kokonaan kuitenkaan ole maitoa jättänyt pois vaikka se saattaa siltä kuulostaakin. Mutta näin työttömänä ei ole oikein varaa ostelal joka kauppa reissu kolmea purkkia laktoositonta maitoa vain siksi, että saattaa iskeä tajuton "maito jano" jolloin saattaa mennä litra pari hetkessä. Ehkä hieman liikaa taisin juoda maitoa, mieluummin vähentää sen käyttöä kuin liikaa juo.

Noin muutenkin tarkoituksena olisi pyrkiä syödä monipuolisemmin, vähemmän ja useasti. Monipuolisemmin- pitäisi siis lisätä aivan törkeästi kaikkea lautaselle ja ruokailu tottumukseeni. Ei nyt välttämättä kirjaimellisesti aivan törkeästi, mutta siltä se tuntuu kun olen tottunut syömään vain sitä makaroni "mössöä" liian monta kertaa kuukaudessa. Siihen olen tyytyvänen, että olen tosiaan aloittanut syömään aamupalaa joka ikinen aamu.

Jopa niitä rehujakin tuppaa ilmestymään lautaselle aina silloin tällöin. Eli siis ihan perus kurkku ja tomaatti. Välillä innostun tekemään jopa sen salaatinkin jota sitten aina ruoan kera nautiskellaan. Kyllä, luitte aivan oikein, nautiskellaan. En ole mikään varsinainen salaatin syöjä, mutta kyllä mustakin löytyy tämä rehuja syövä puolikin. Ja onhan salaatti loppujen lopuksi hyvää, kun vain käyttää niitä kasviksia joista itse tykkää. Turhaa rahan haaskausta ja maku nautintojen pilaamista käyttämällä aineksia joista et oikeasti välitä.

Joo kuulostaahan tämä aivan täydelliseltä näin teksti muodossa, mutta todellisuudessa melko harvoin nyt lähi aikoina olen edes vilkaissutkaan kasviksiin päin. Pitäisi vain saada itseään taas vaihteeksi niskasta kiinni ja ostaa vaikka väkisin niitä kasviksiakin. Jos meinaa monipuolisesti yrittää syödä niin parempi olis vaan ostella niitä rehuja.

Ja yksi tärkeä osa puoli tässäkin kaikessa kuitenkin on; liikunta. Minnekäs on mahtanut tämän neidon liikunta jäädä? Ei, ei mitään tietoa, varmaan bussikortin uumeniin. Pitkä matkahan mulla ei olisi keskustaan ja kavereille, parin kiven heiton päässä asuvat melkein kaikki joten miksi ei kävelisi välillä keskustaan? Tosin vesisateessa tuskin kukaan vapaa ehtoisesti kävelee keskustaan ja sieltä vielä kaverin luokse jos sattuu sairastumaan yhtä herkästi kuin minä. Joo, ei kiitos tahallaan kipeeksi heittäytymistä. Mieluummin sitä sitten kulkee sill bussilla kuin tekee itsensä kipeäksi, missä ei ole mitään järkeä.

Liikuntaa pitäisi lisätä todella paljon, mutten oikein tiedä missä muodossa sen ottaisin elämääni mukaan? Laihduttaminen kun on niin kynnyksellä ja mielessä melkein koko ajan. Ehkä myös siksi olenkin aloittanut tuon monipuolisemman ruokavalion. Mutta sitä liikuuntaa pitäisi nyt vain saada mukaan tähän hässäkkään.

Jokseenkin tuntuu niin tyhmältä ja naurettavalta lähteä yksin tsempaloimaan pitkin lenkkipolkuja, mutta naurettavan tymää on ajatella edes noin. Niin moni kuitenkin lähtee yksin noille lenkkipoluille aamuisin tai iltaisin, vesi- tai lumisateessa tai auringonpaisteessa. Joten miksi mun pitäisi keksiä niitä tekosyitä lenkille lähtemisen sijaan? Tai miksi olen keksinyt/keksin tekosyitä lähes joka kerta kun lenkille lähtö tulee edes mieleeni?

Tässähän sitä on paljon kaikkea loppu vuodellekin tapahtuvaa ja tapahtunutta, yksi ehkä mieleen painuvimmista on tupakoinnin/sähkötupakoinnin lopettaminen. En ole vähään aikaan polttanut edes sähkötupakkaa, joten olen melkoisen ylpeä itsestäni sen suhteen. Niinkuin aina, niitä takapakkeja tulee ja menee. Niin myös tässä tupakoinnissakin, isoäidin luokse matkustaessa tuli poltettua, mutta sieltä palattuani en ole polttanut kuin vain sen verran että sain tupakoinnista johtuvan päänsäryn pois. Eli todella vähän kun kaveri antoi "luvan" polttaa; eihän se tykännyt yhtään että olin polttanut. Sanoi olevansa pettynyt, mutta en ihmettele; olinhan itsekin pettynyt.

Joulu saapuu kovaa vauhtia ( synttäreideni jälkeen ) ovelle ja isoäidin luokse suuntaan jälleen. Lupasin ystävälleni yrittää olla polttamatta koko tuona aikana, joten pitänee keksiä niin paljo muuta tekemistä aina niinä hetkinä kun isoäiti on tupakalla.

Tänä vuonna en aio edes tehdä mitään uudenvuoden lupauksiakaan, koska tiedän niiden rikkoutuvan melkein heti seuraavana päivänä. Jokseenkin jopa hiukan yliarvostettua noi uudenvuoden lupaukset; miksei niitä samoja asioita voisi luvata pitkin vuotta?

No, mutta kuitenkin tämän vuoden " step by step " saldo näyttää tähän mennessä tältä : ( listassa kaikki ne jotka haluan siis saada tavoitettua joten " check mark " sitä varten saavutetun virstanpylvään kohdalla )

-Tupakoinnin lopettaminen ✓
-Monipuolinen ruokavalio
-Säännöllinen liikunta
-Lihaskunnon treenaaminen säännöllisesti
-Riittävä unen saanti ✓


-Frankie